LOPUN AJAN SEURAKUNNAN

TOIMINTA JA MUOTO

Bill ja Angela olivat kuuluneet seurakuntaansa jo 16 vuoden ajan. Sinä aikana he olivat antaneet paljon aikaansa ja varojaan seurakuntansa hyväksi. Bill valittiin vanhimmistoon neljäntenä vuotena ja hän toimi vanhimmistossa siitä lähtien; Angela opetti pyhäkoulussa ja oli aktiivinen naisten toiminnassa. Kun heidän pastorinsa ilmoitti lähtevänsä Torontoon saadakseen "siunauksen", koko seurakunta hyväksyi asian ja siunasi hänet matkaan. Billistä ja Angelasta tuntui, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan "nauruherätyksessä", mutta heillä ei ollut tarpeeksi tietoa voidakseen arvostella asiaa. He huomasivat, etteivät he olleet ainoita, mutta niillä muutamilla harvoilla seurakunnassa, joilla oli epäilyksiä tästä uudesta ilmiöstä, oli yhtä vähän ymmärrystä asiasta kuin heillä.

Kun pastori palasi, hänen voimansa olivat uudistuneet samoin kuin hänen näkynsäkin. Hän oli saanut "siunauksen" ja hän halusi jokaisen muunkin saavan sen. Hänen saarnansa eivät enää keskittyneet Jumalan sanan opettamiseen, vaan viikko toisensa jälkeen niiden keskipisteenä oli se, miten tärkeätä seurakunnan oli päästä mukaan tähän "uuteen Jumalan liikehdintään", johon kuului leijonien karjuntaa, koirien haukuntaa jne.

Muutaman muun kanssa Bill ja Angela lähestyivät pastoria, joka oli aina kohdellut heitä rakkaudellisesti ja kunnioittavasti. Kun he esittivät huolestuneisuutensa siitä, että pastori oli nyt jättänyt Raamatun syrjään tämän uuden kokemuksen tieltä, he joutuivat hämmästyksekseen tekemisiin aivan uuden puolen kanssa pastorissaan. Hän oli täysin välinpitämätön heidän vastalauseistaan. Kun he vaativat häneltä selitystä palvelutyönsä uuteen suuntaan, hän suuttui; hän sanoi heidän olevan tuomitsevia, aiheuttavan eripuraisuutta ja että heillä ei ollut kykyä hengelliseen arviointiin.

Siitä päivästä alkaen jokaisesta sunnuntaijumalanpalveluksesta tuli heille yhä kestämättömämpi tilanne. Sitä rakkautta ja ystävyyttä, jota he olivat aikaisemmin saaneet kokea, ei ollut enää. Heidän maineensa seurakunnassa kärsi siitä, etteivät he olleet päässeet osallisiksi "Hengen liikehdinnästä". Muutaman kuukauden kuluttua he päättivät etsiä hengellistä ravintoa jostain muualta.

Myös Steve ja Betty olivat aktiivisia seurakunnan jäseniä. Steveä pyydettiin usein puhumaan silloin, kun pastori ei ollut käytettävissä. Hänen pyhäkouluokkansa (Amerikassa oleva käytäntö antaa järjestelmällistä opetusta ennen seurakunnan kokousta niin aikuisille kuin lapsillekin. Suom.huom.) oli ääriään myöten täynnä, koska hänellä oli kyky jakaa oikein totuuden sanaa ja soveltaa sitä käytännön elämään. Kun Lupauksen pitäjät (Promise Keepers) tulivat kaupunkiin, seurakunta mainosti sen konferenssia ja rohkaisi miehiä menemään tilaisuuksiin. Steve päätti, että hän menisi, koska hän oli kuullut vain hehkutusta niistä ihmeistä, joita miehet olivat saaneet kokea tämän ihmeellisen järjestön kautta. Tilaisuuksissa oli kuitenkin Steven mielestä arveluttavia piirteitä, varsinkin ekumeeninen painotus ja jotkut opetukset, jotka tuntuivat asettavan aviomiehen ikäänkuin alistettuun asemaan aviovaimoon nähden, samoin Bill McCartneyn väite, että ainoastaan pastorit voivat selittää Raamattua oikein.

Konferenssin jälkeen Steve keskusteli epäilyksistään Bettyn kanssa, joka jumalaapelkääväisenä ja miestään kunnioittavana naisena oli samaa mieltä siitä, että Steven pitäisi tutkia asiaa tarkemmin ja jos hän katsoisi sen tarpeelliseksi, puhua asiasta pastorin kanssa. Steve alkoi siis tutkia Lupauksen pitäjien filosofiaa tarkemmin, ja huomasi pettymyksekseen, että epäilyttäviä seikkoja ilmaantui lisää. Kun hän puhui löydöistään pastorille, hän kohtasi vastustusta ja alentuvan asenteen. Samoin kuin Billistä ja Angelasta Stevestä ja Bettystäkin tuli seurakunnissaan alemman luokan kansalaisia. Heidät saatiin tuntemaan ikäänkuin heissä olisi jotain vikaa, elleivät he ymmärtäneet Lupauksen pitäjät -järjestön etuja. Heidän annettiin ymmärtää, että heillä olisi mukavampaa muualla.

Nämä kuvaukset ovat tiivistelmä niistä monista kirjeistä ja puhelinsoitoista, joita Media Spotlight on saanut yhä enenevässä määrin viime vuosien aikana. Nimet ovat keksittyjä; tilanteet eivät.

Promise Keepers (Lupauksen pitäjät) ja nauruherätys eivät ole ainoat asiat, joiden perusteella yhä useammat omaatuntoaan kuuntelevat uskovat menettävät seurakuntiensa jäsenyyden. Monet ovat huolissaan siitä, miten psykologiset teoriat saavat yhä enemmän jalansijaa armolahjojen käytössä ja niiden määrittelyssä. He tietävät, ettei inhimillinen viisaus saa sekoittua Jumalan totuuteen, niin että se olisi jossain suhteessa parempaa kuin viimeksimainittu.

Jotkut huomaavat seurakuntiensa liukuvan maailmallisuuteen, joka ilmenee niiden ylistysmusiikissa ja viihteellisissä kokouksissa. Toiset taas ovat pettyneet pastoreidensa elämäntapaan ja syntiin. Monet ovat huolissaan monista edellämainituista asioista ja kun he yrittävät korjata tilannetta, seurakunnan johtajat ja monet seurakunnan jäsenet kohtelevat heitä kuin paarialuokkaa.

Joissain tapauksissa ongelmana eivät ole pastorit, vaan seurakuntalaiset, jotka ovat tyytymättömiä siihen, että pastori keskittyy pyhitykseen ja erottautumiseen. Sellaiset pastorit saattavat aistia epäystävällisen ilmapiirin seurakunnissaan, koska jotkut ovat tyytymättömiä siihen, ettei seurakunnassa ole heidän tarpeitaan vastaavia sielunhoito-ohjelmia. Jotkut pastorit on pakotettu eroamaan, koska seurakunnan toiset johtajat ovat alkaneet kallistaa korviaan seurakuntalaisten toivomuksille maailmallisemmista ohjelmista, jotka vetoaisivat heidän aisteihinsa.

Uuden Ajattelun (New Thought) ja liberaaliteologian esiinmarssi ovat johtaneet siihen, että huomattavassa osassa protestanttisen pääsuunnan kirkkoja ja seurakuntia liberaali ajattelu on saanut valtaa tällä vuosisadalla. Helluntailaisuus on joutunut suurimmaksi osaksi kokemusperäisen uskonnollisuuden valtaan, ja karismaattinen liike on tunkeutunut moniin helluntailaisiin ja protestanttisiin kirkkoihin ja seurakuntiin ja myös roomalaiskatolisuuteen (jolla on omat oppiin ja käytänteisiin liittyvät ongelmansa). Jopa evankelikaalisuus, joka oli aikaisemmin terveen opin kantava voima, on antautunut subjektiiviselle uskonnolliselle ajattelulle.

Humanismi ja ekumenia ovat valtaamassa kiivaaseen tahtiin kaikkien vakiintuneiden suuntien kirkkojen ja seurakuntien ajattelun ja energian. Promise Keepers -järjestön tapaiset liikkeet ovat vain yhtenä osoituksena siitä. Ja vaikka suurimmasta osasta noita liikkeitä voidaankin sanoa paljon hyvää, ja täytyy myöntää, että monilla niistä on raamatullinen opetus Kristuksesta, niiden käsitykset seurakunnan tominnasta ja palvelutyöstä perustuvat humanistiseen ajatteluun.

Kaikkialla maailmassa vedetään seurakunnissa -- varsinkin länsimaissa -- rajaviivaa. Tuo viiva erottaa hengelliset lihallisista, uskon kokemuksesta, raamatulliseen totuuteen luottamisen inhimilliseen viisauteen luottamisesta. Niitä, jotka kieltäytyvät tekemästä kompromissia näillä alueilla, ei pidetä hengellisinä eikä rakkaudellisina, vaikka itse asiassa ne, jotka torjuvat heidät heidän asenteensa takia ovat itse ei-hengellisiä ja rakkaudettomia. Tämä on johtanut siihen, että monet uskovat yrittävät yrityksen ja erehdyksen tietä löytää oikeaa seurakuntaa, jossa he voisivat kasvaa uskossaan.

Tästä syystä koin, että oli aika kirjoittaa tämä artikkelisarja, jota olen siirtänyt tuonnemmas jo muutaman vuoden ajan. Pelko kirjoittaa tästä aiheesta on johtunut siitä, että ei ole helppoa arvostella kirkkoa tai seurakuntaa verrattuna maailman arvostelemiseen kristityille kirjoitettaessa.

Vaikka onkin seurakuntia, joiden johtajat toimivat palvelevalla sydämellä ja Jumalan hengessä, olen kuitenkin huomannut, että suurin osa kirkoista ja seurakunnista on kallellaan maailmanlaajuisen, ekumeenisen uskonnollisen järjestelmän kannalle, jonka maailman hallitukset tulevat aikanaan hyväksymään ainoana sallittuna uskonnollisena järjestelmänä. Ne harvat, jotkat vastustavat maailman uskonnollisen yhteisön oikeaoppisia standardeja, joutuvat sopeutumaan niihin tai sitten ne menettävät verovapautensa.

Jos kaikki jatkuu entiseen tapaan, olemme pian siinä tilanteessa, ettemme voi enää toimia totuttuun tapaan. Vaino vaanii nurkan takana ja jäljelle jäävät ne kirkot ja seurakunnat, jotka ovat myöntyväisiä tekemään kompromissin raamatullisuudessa saavuttaakseen hyväksytyn aseman. Ne, jotka eivät halua tehdä kompromissia, joutuvat mukautumaan Uuden Testamentin malliin, jos haluavat jäsentensä säilyttävän henkensä.

Koska nämä ahdingon ajat ovat oven edessä, on seurakuntien alettava tutkia uudelleen seurakunnan muotoa ja toimintaa. Nykyiset uskonpuhdistuksesta lähtien palvelleet toimintamuodot tulevat osoittautumaan käyttökelvottomiksi ja joissain suhteissa jopa vaarallisiksi Kristuksen ruumiin hegellisen ja maallisen edun kannalta.

Sen tähden meidän on tutkittava, mitkä vaihtoehdot on otettava huomioon, jotta länsimaiden uskovat voivat säilyttää henkensä ja olla hedelmällisiä näinä lopun aikoina.

Olemme todistamassa maanalaisen seurakunnan syntyä länsimaissa. Sillä on paljon opittavaa muiden maiden uskonsa tähden vainotuilta. Jos me täällä lännessä luulemme, että meitä ei kohtaa se, mitä uskovat ovat joutuneet kärsimään vuosisatojen aikana, koska ajattelemme, ettei sellaista voi länsimaissa tapahtua, suljemme silmämme yhä kasvavalta antikristilliseltä asenteelta hallituksissa, mediassa ja yleensäkin koko yhteiskunnassa. Suljemme siinä tapauksessa silmämme myös Jumalan varoitukselta tuomita seurakunta ennen maailmaa (1.Piet.4:17).

Vaino ei tule ainoastaan hallituksen taholta, vaan omien perhekuntiemme, jopa seurakuntien ja kirkkojen taholta:

    Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan
    rauhaa, vaan miekan.
    Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä 
    vastaan ja miniän anoppiansa vastaan;
    ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'.(Matt.10:34-36)
    He erottavat teidät synagoogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä,
    luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle.
    Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. (Joh.16:2-3)

Kristukseen todella uskovien keskuudessa on jo alkanut erottautuminen perinteisestä seurakuntamallista. Monet etsivät läheistä seurakuntayhteyttä samoinajattelevien uskovien kanssa kokoontumalla kodeissa. Tässä ei ole kysymys soluseurakuntaliikkeestä, jonka toiminta on osa suurempia seurakuntia ja kirkkoja; tässä on pikemminkin kysymys itsenäisistä, järjestäytymättömistä ja muista seurakunnista riippumattomista seurakunnista, vaikka yhteistoimintaa niiden välillä saattaakin olla (tai tulla).

Tässä ei ole myöskään kysymys seurakunnan tai kirkon uudistuksesta, niinkuin monet kultit itsestään väittävät. Tässä ei ole myöskään kysymys "toisesta uskonpuhdistuksesta", jota jotkut väittävät johtavansa. On pikemminkin vain aika tosi uskovien erottautua valheveljistä, valheapostoleista ja vääristä opettajista, sitä mukaa kuin aikojen loppu lähestyy. Ja tällä ilmiöllä ei ole mitään muuta ylintä auktoriteettia kuin Jeesus Kristus.

Lyhyesti sanottuna on syntymässä Uuden Testamentin seurakunta, jossa ei ole ammattipappien luokkaa, ja joka uskoo ainoastaan Raamatun ja Pyhän Hengen ohjaaman vanhimmiston voivan johtaa uskovien joukkoa.

Tämä ei sovi uskonnollisten ihmisten -- varsinkaan uskonnollisten johtajien -- pasmoihin, koska he nauttivat asemastaan laumansa keulassa. Kritiikkiä tullaan kuulemaan runsaasti varsinkin siitä, että vanhimmistossa on "koulujakäymättömiä" aineksia -- miehiä, joilla ei ole oppiarvoja eikä titteleitä, joita ei kutsuta piispoiksi eikä papeiksi. Tämä, niinkuin muutkaan artikkelisarjan sisältämät väitteet eivät ole tuomioiden julistuksia. Monet oppiarvojen ja titteleiden omistajat ovat Jumalaa pelkääviä totuuden etsijöitä, jotka palvelevat uskovia uskollisesti. He eivät kaikesta tästä loukkaannu eivätkä he myöskään ylpeile oppiarvoillaan ottaen huomioon, että paavillakin on titteli samoin kuin piispa Spongilla ja kaikilla ikävän Jeesus Seminaarin osallistujilla.

Uskonnollinen järjestelmä ei kuitenkaan yleensä ottaen tunnusta "koulujakäymättömien" hengellistä johtajuutta. Se ei suostu antamaan Pyhälle Hengelle hänelle kuuluvaa oikeutta voida opettaa niitä, joilla on nöyrä henki ja ohjata heitä heidän palvelutyössään (1. Joh. 2:27).

Uskonnollisen järjestelmän pelin henki on kontrolli ja itse itsensä nostaminen kunniaan. Sellaisia seurakuntia, jotka eivät ole rekisteröityneet, ja joilla ei ole verotonta asemaa, pidetään kultteina ja arvottomina antamaan opetusta.

Päin vastoin kuin tämä elitistinen ajattelutapa antaa ymmärtää, teologiset oppiarvot ovat huomattavasti vähemmän tärkeitä kuin Hengen hedelmät, jotka ilmenevät seurakuntien vanhimmistoissa. Monet noista hedelmistä puuttuvat tämän päivän johtajilta.

Jumalan sanat koskevat yhtä hyvin monia aikamme pappeja ja pastoreita kuin ne koskivat Israelin paimenia Hesekielin päivinä:

    Minulle tuli tämä Herran sana:
    "Ihmislapsi, ennusta Israelin paimenia vastaan, ennusta ja sano heille -- paimenille:
    Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! Eikö 
    paimenten ole kaittava lampaita!
    Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat, mutta ette ole
    kainneet laumaa,
    ette ole vahvistaneet heikkoja, ette ole parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, 
    tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti
    ja väkivaltaisesti.
    Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän 
    petojen syötäviksi -- hajaantuneet ne ovat.
    Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; 
    pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä 
    etsi.
    Sentähden, paimenet, kuulkaa Herran sana:
    Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, totisesti, koska minun lampaani ovat
    ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien metsän petojen syötävinä, kun 
    paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät välitä minun lampaistani, vaan 
    minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä kaitse minun lampaitani.(Hes.34:1-8) 

Mutta aivan samoin kuin silloin oli muutamia uskollisia paimenia, on heitä tänäänkin. On surullista, että uskottomat paimenet eivät tunnista itseään näistä sanoista. He luulevat, että Herra puhuu Kristuksen kieltävästä liberaalipapistosta. Mutta oikeastaan Hän puhuu kaikista, jotka pitävät ihmisten opetusta korkeammassa arvossa kuin Raamattua -- siinäkin tapauksessa, että se käy yksiin Raamatun kanssa.

Ihmisten opetusta opitaan arvostamaan korkeammalle kuin Raamattua teologisissa tiedekunnissa ja raamattukouluissa, joissa opetetaan pikemminkin teologisia ennakkokäsityksiä kuin totuutta. Niissä opetetaan tuleville papeille pikemminkin seurakuntalaisten hallintaa kuin heidän palvelemistaan. Niissä opetetaan vaatimusta oppiarvojen välttämättömyydestä niin miesten kuin naistenkin osalta niiltä, jotka haluavat päästä merkittävään asemaan seurakunnassa.

Koska papit ovat nykyään sellaisia kuin Hesekielinkin aikana, Jumala tuomitsee seurakuntansa. Tuo tuomio ei tule ainoastaan skandaalien paljastumisina, vaan väkevänä eksytyksenä, joka koettelee monien sydämet -- eksytyksenä, joka on niin suuri, että jos se olisi mahdollista, jopa valitut eksytettäisiin (Matt.24:24. Miten surullista onkaan, että Herramme varoitukset jäävät suurimmaksi osaksi vaille huomiota niiden taholta, jotka ajattelevat, että heillä voi olla totuutta, jota ei löydy Raamatusta.

Mukavuuden aika on ohi, ahdistuksen ajat ovat käsillä. Miten kristittyjen enemmistö suhtautuu Jumalan tuomioiden kohdistuessa seurakuntaan? Ikävä kyllä enemmistö vastustaa nuhtelua. He puolustavat pappejaan, jotka käyttävät heitä hyväkseen, niin ettei sitä huomaa; se on pikemminkin hengellistä kuin ajallista hyväksikäyttöä. Sille on leimaa-antavaa pikemminkin totuuden ryöstäminen kuin suhteettomien vaatimusten esittäminen. Totuuden ryöstämistä ei pidetä yhtä pahana kuin sosiaalisten ohjelmien puuttumista, vaikka ne olisivat hengellisesti kuinka köyhiä tahansa. Mutta Jeesuksen sanat pitävät paikkansa:

    Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä 
    ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!(Matt.18:17)

Jos sinä olet siunattu kuulumalla rakastavaan seurakuntaan, jota johtaa jumalaapelkäävä pastori, koet ehkä, ettei tämä artikkeli koske sinua, ainakaan tällä hetkellä. Tai jos olet pastori, jonka sydän on kääntynyt Jumalan puoleen ja tiedostat ne eksytykset, jotka vallitsevat useimmissa aikamme seurakunnista, löydät ehkä joitakin seikkoja, jotka rohkaisevat sinua entistä raamatullisempaan asenteeseen.

On tärkeää, ettemme maalaa kaikkia seurakuntia ja kaikkia pastoreita eksytyksen leveillä pensselinvedoilla vain siksi, että meidän mielestämme pitäisi toimia toisin. Siksi tarjoan rakkauden ja auttamishalun hengessä sitä, mitä uskon Herran laskeneen sydämelleni Hänen seurakuntaansa varten näinä lopun aikoina.

Pidän näitä ehdotuksia ihanteena, jonka olen rakentanut monien Raamatun tutkimiseen käytettyjen tuntien ja yli kolmenkymmenenkahden Herran yhteydessä vaeltamani vuoden tuloksena. Puhumattakaan kahdestakymmenestä viidestä vuodesta roomalaiskatolisen kirkon kasvattamana. Mutta tajuan, etteivät kaikki esitetyt asiat toimi kaikkien kohdalla. Ainoa pyyntöni onkin, että lukija lähestyisi kirjoittamaani avoimella mielellä ja avoimella Raamatulla.

Tämän artikkelin tarkoituksena on opastaa paikallisseurakunnan rakentamisessa niitä, jotka haluavat kokoontua samanmielisten uskovien kanssa. Tarkoitukseni on kolmitahoinen:

• Auttaa niitä, jotka eivät löydä seurakuntaa paikkakuntansa vakiintuneista kirkoista tai seurakunnista.
• Antaa apua niitä aikoja varten, jolloin tosi uskovien on toimittava läheisessä yhteydessä pysyäkseen hengissä -- vainon aikana ja/tai sosiaalisen järjestelmän pettäessä.
• Rohkaista pastoreita ohjaamaan laumaansa tulemaan riippumattomaksi pastoreista, ja alkamaan muodostaa tiiviissä seurakuntalaisten välisessä yhteydessä toimivia seurakuntia edellisen kohdan tarkoitusta varten.

Yksityiskohdat ovat tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on perusajatus, joka on kokoontua samanmielisten kanssa ja rakastaa ja huolehtia toinen toisistaan. Älkää olko niin innokkaita kehittämään muodollista seurakuntaruumista, vaan antakaa Pyhän Hengen tehdä keskuudessanne, mitä Hän haluaa. Tulette huomaamaan, ketkä keskuudessanne ovat vanhimpia, ja tulette antamaan heille auktoriteettisijan elämässänne toimiessanne uskovien muodostamassa seurakuntaruumiissa.

Ei silti voi ottaa laissez-faire -- antaa mennä -- asennetta jos seurakunnan on tarkoitus toimia Herran ruumiin laillisena ilmentymänä. Tästä syystä tarkoitukseni on tarjota näkemyksiä seurakunnan oikeasta toiminnasta ja sen uskollisuudesta Jumalan sanaa kohtaan sekä opillisessa että käytännöllisessä mielessä. Vaikka Jumala suokin meille tiettyä vapautta päättäessämme palvelutoiminnan muodosta, monilla alueilla on toisaalta myös tiukkoja raamatullisia ohjenuoria koskien palvelutyön muotoa ja jäsenten toimintaa aina vanhimmasta johtajasta vasta uskoon tulleeseen.

Toivon, että artikkelisarja selventäisi Raamatun asennetta ja tekisi eron sen välillä, mitä Raamattu edellyttää ja mikä on vakiintunut kirkollinen traditio.

Ymmärrän samalla, etteivät kaikki voi ottaa vastaan kirjoittamaani. Se on OK, eikä vähennä oikeutta olla eri mieltä kanssani. Mutta uskon niiden, jotka voivat ottaa vastaan sanottavani, pääsevän osallisiksi kokemuksesta, joka tulee olemaan siunaukseksi ja samalla koettelemaan heidän uskollisuuttaan Herraa ja Kristuksen ruumista kohtaan.

Joitakin seikkoja voidaan pitää suhteellisesti vähemmän tärkeinä toisiin asioihin verrattuna. Varmaankin vapautemme Kristuksessa pitäisi voida sallia eroavuuksia niissä kohdin, joista Raamatussa ei ole selkeää opetusta. Mutta missä Raamattu puhuu selvästi, meidän on kuunneltava ja sovellettava sitä, mitä se puhuu. Sellaisissa kohdin vapauden harjoittaminen olisi Jumalan armon koettelemista.

Joku saattaa nyt kysyä, että mikä minä luulen olevani kuvitellessani, että Herra käyttäisi minua tämän sanoman esittämiseen ja näiden asioiden käsittelyyn. Tähän voin vain vastata "Sitä minäkin ihmettelen". En voi sanoa muuta kuin, että olen julkaissut Media Spotlightia viimeiset 20 vuotta ja saanut sitä kautta ymmärrystä Amerikan hengelliseen ilmastoon. Ja, kuten Paavali toteaa 1.Korintolaiskirjeessä 7:40, voin sanoa: "minä luulen, että minullakin on Jumalan Henki".

SEURAKUNNAN TEHTÄVÄ

Seurakunnan toiminta voidaan kiteyttää seuraaviin palvelutehtäviin:

• Opettaa Raamattua.
• Huolehtia siitä, että jäsenet tottelevat Raamattua;
• Paljastaa väärä opetus ja väärät opettajat ja varoittaa niistä/heistä;
• Evankelioida pelastumattomia;
• Tarjota seurakuntayhteys;
• Tarjota mahdollisuus yhteiseen palvontaan;
• Rukoilla toinen toistensa puolesta;
• Kantaa toinen toistensa kuormia;
• Palvella niitä, jotka ovat hengellisen tai ajallisen tuen tarpeessa.

RAAMATUN OPETTAMINEN

    Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja
    Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
    ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso,
    minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti."(Matt.28:19-20)

Opettamisen palvelutehtävä kuuluu niille miehille, jotka pitävät Raamattua mitä korkeimmassa arvossa. Ei riitä, että uskoo Jumalan sanan olevan erehtymätön ja kokonaan Pyhän Hengen innoittamaa; Jumalan sanan opettajan täytyy välttää sekoittamasta Raamattuun muita teologisia "totuuksia", joita ihmisten filosofioissa on.

Monet ovat samaa mieltä siitä, että Raamattu on Pyhän Hengen innoittamaa eikä siinä ole virheitä. Mutta he saattavat lisätä, että totuutta löytyy Raamatun ulkopuoleltakin. Tämä johtuu siitä, että he ovat omaksuneet humanistisesta filosofiasta ajatuksen, että "kaikki totuus on Jumalan totuutta", ja että mikä saattaa olla totta jonkun kohdalla ei ole totta jonkun muun kohdalla. Tällainen subjektiivinen lähestymistapa totuuteen on useimmiten pikemminkin naiiviutta ja tietämättömyyttä kuin pahantahtoisuutta.

Sanotaan, että on tieteellisiä totuuksia, joita ei Raamatussa ole ja että Raamatussa ei käsitellä kaikkia jokapäiväisiä asioita. Kukaan ei sitä kielläkään. Mutta tätä käytetään usein tekosyynä sellaisen filosofisen aineksen käyttämiseen opetuksessa, johon itse uskoo. Tämä johtuu joskus siitä, että kristinuskoon kuulumattomat uskomusjärjestelmät saattavat sisältää teologisia totuuksia. Kun löydetään joku totuus, oletetaan, että noihin filosofisiin aatteisiin voi luottaa muiltakin osin.

Teologisesti määriteltynä totuus tarkoittaa kaikkea, mitä Jumala on paljastanut ihmisen hengellistä ja ajallista hyvinvointia silmälläpitäen. Muut tosiasiat saattavat koskea tiettyjä ajallisia asioita, ja saattavat edesauttaa ihmisen ajallista hyvinvointia tai sitten ei. Eräs esimerkki jälkimmäisestä on yksityiskohtainen opetus ruokavaliosta, liikunnasta, tieteestä, matematiikasta ja muista aiheista. Joissain tapauksissa ne saattavat kattaa osittain sitä, mitä Raamattu noista asioista opettaa, mutta mitkään aidot faktat eivät ole koskaan ristiriidassa Raamatun kanssa.

Ymmärtämättä tätä peruseroa totuuden ja faktojen välillä, monet papit ovat ajautuneet hengellisen haureuden alueelle omaksuessaan opetuksia, jotka perustuvat ihmisviisauteen ja filosofiaan, jotka saattavat osittain olla sopusoinnussa Raamatun kanssa. Psykologisten teorioiden sekoittaminen Raamattuun on eräs tällainen käytänne, joka on yleistynyt kautta kristillisten kirkkojen ja seurakuntien. Tätä perustellaan sillä, että Raamatusta saadaan ihmisen käyttäytymisen yleislinjat, mutta psykologia tarjoaa syvällisen, tieteellisen näkemyksen ihmisen käyttäytymisen ongelmiin. Nämä kaksi lähdettä yhdistämällä toivotaan saavutettavan täydellisempi ymmärrys ihmisen käyttäytymisestä ja miten sitä voidaan korjata verrattuna siihen, että pitäydyttäisiin yksinomaan Raamattuun.

Mutta onko tämä asenne johtanut havaittavaan pyhitykseen, joka pystyisi kilpailemaan alkuseurakunnan pyhyyden kanssa? Päin vastoin, kirkko on maallistunut. Mutta mitä voidaankaan odottaa, kun adoptoidaan maailman uskomuksia ja käytänteitä ikäänkuin ne olisivat tasa-arvoisia tai jopa parempia kuin, mitä Jumalan sana esittää?

Ainoaksi vastaukseksi syntiin (käytökseen, jota ei voi hyväksyä) jää parannuksen teko ja Jumalan sanan totteleminen. Avainasia on nöyryys (itsensä alentaminen), ei omanarvontunnon (henkilökohtaisen ylpeyden) rakentaminen niinkuin psykologian ja Raamatun yhdistäjät väittävät.

Seurakuntien ja kirkkojen opettajien velvollisuus on jättää opetuksestaan ihmisviisaus ja filosofia ja opettaa ainoastaan Jumalan sanaa. Toisin sanoen seurakunnan vastuulla on opettaa Jumalan sanaa; seurakunnan vastuulla ei ole minkään muun kuin Jumalan sanan opettaminen.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei seurakunnissa voida käsitellä ajankohtaisia tapahtumia ja aiheita, jotka vaikuttavat kaikkiin jäseniin. Se tarkoittaa sitä, että on vältettävä filosofista opetusta Raamatun sijasta, paitsi jos niitä jossain tapauksessa verrataan toisiinsa uskon puolustamisen tarkoituksessa. Opetukseen voi myös sisältyä jumalisuuteen ja käytännön asioihin liittyvää opetusta, joista on hyötyä uskoville, niin kauan kuin ne eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa. Niiden ei kuitenkaan pitäisi olla samanarvoista Raamatun opetuksen kanssa, niin että ne vievät suhteettomasti opetukselle varattua aikaa.

Opetustapa

Monissa seurakunnissa opettaminen tapahtuu seuraavilla tavoilla:

• Pastori pyytää/ ei pyydä ihmisiä avaamaan Raamattunsa käsiteltävän Raamatun paikan kohdalta;
• Hän lukee kohdan ääneen (tai pyytää jotain muuta lukemaan sen);
• Raamattu suljetaan ja pastori opettaa 30:sta 45:een minuuttiin tuosta Raamatun kohdasta, kertoo välillä vitsejä, hauskoja sattumuksia ja raamatunselitysteoksista tai papeille tarkoitetuista saarnarungoista haettuja tulkintoja. (Joissain tapauksissa hän saattaa viitata muihinkin raamatunkohtiin sanoman tukemiseksi);
• Syvällistä opetusta tai profeetallista saarnaamista tapahtuu harvoin, ja käsiteltävä raamatunkohta on usein temmattu irti kontekstistaan, niin että kohdan täysi merkitys ei käy seurakunnalle selväksi.

Jumalan sana on ainutlaatuista. Sillä on oma elämänsä. Jos opettajat ohjaisivat sen sijaan kuulijoitaan lukemalla jae jakeelta ja pysähtyen Pyhän Hengen johtamina vain sitä varten, että niissä on jotain, joka vaatii erityistä huomiota sillä kertaa, ihmiset upotettaisiin Jumalan sanaan eikä ihmismielipiteisiin Jumalan sanasta.

Aikamme uskonnolliset johtajat jäljittelevät Israelin rabbiinikoulujen virheellistä käytäntöä. Niissä käytettiin tuntikausia Raamatun esoteerisiin tulkintoihin, joita opettajat olivat oppineet joltain toiselta rabbilta, käsitellen lain vivahteita ja korottaen itse itsensä auktoriteettiasemaan sen sijaan, että olisi annettu selkeän, avoimen ja elämää antavan Raamatun puhua.

Vastaavasti ei monissa tämänkään päivän kirkoista kuulla Jumalan sanaa saarnattavan tai opetettavan, vaan pikemminkin pastoreiden tulkintoja Jumalan sanasta. Ja noita tulkintoja hämärtää usein pappisseminaareissa opittu teologinen katsomustapa.

Kirkoissa on unohdettu, ettei pappi ole auktoriteetti. Raamattu on auktoriteetti. Vain siinä tapauksessa, että papit opettavat ja johtavat Raamatun selkeän merkityksen mukaan, heillä on laillinen auktoriteetti seurakunnassaan.

Opetus vai saarna

Jotkut pastorit ovat pikemminkin opettajia, toiset saarnaajia. Mikä on ero, ja kumpi on tärkeämpää?

Hyvä opettaja keskittyy tekstiin ja selittää sanojen merkitykset, kertomuksen kontekstin ja mikä on kyseisen kohdan erityissanoma.

Saarna on eräs opetuksen muoto, jossa huomio keskittyy erityiseen sanomaan, jota käytetyt raamatunkohdat tukevat. Joskus tuodaan esiin useampi sanoma.

Jumalan sanaa voidaan käsitellä molemmin tavoin, niin kauan kuin Raamatun arvovalta ja sisällön merkitys säilyy. Ongelma on siinä, että käytetään jompaa kumpaa tapaa yksipuolisesti.

Saarna on yleensä profeetallinen palvelumuoto. Profeetan armolahjaa käyttävän vanhimmistoveljen käsi lepää seurakunnan pulssilla. Hän tuntee herkästi ihmisten vahvuudet ja heikkoudet, ei niinkään "inspiraation" voimasta, vaan koska hänellä on tietoon perustuva arviointikyky (discernment). Hänellä on rohkeutta kehottaa seurakuntalaisia pyhään elämään, ja hän käyttää kehottamisissaan Jumalan sanaa. Olisi ihanteellista, jos jokainen vanhimmiston jäsen pystyisi sekä opettamaan että saarnaamaan Pyhän Hengen johdatuksen mukaisesti. Tätä käsitellään tarkemmin vanhimmiston käsittelyn yhteydessä.

Pyhäkoulu

Pyhäkoulu on protestanttisuuden keksintö. Roomalaiskatolisuudessa sellaista ei esiinny, koska kaikkien -- niin nuorten kuin vanhojen -- oletetaan osallistuvan messuun. On selvää, että pyhäkoululla on etunsa, varsinkin jos vanhemmat eivät ole itse pystyneet opettamaan lapsiaan. Mutta vähitellen siitä on tullut ainoa Raamatun opetuksen muoto, mitä monet lapset saavat. Vanhemmat ovat luovuttaneet vastuunsa pyhäkoulun opettajalle. Tämä ei ole pyhäkoulunopettajien vika, vaan vanhempien -- erityisesti isien. Kirkot eivät ole kuitenkaan puuttuneet tähän riittävässä määrin, ja niinpä ei ole muutosta tapahtunut hyvään suuntaan.

Tämän lisäksi monien pyhäkoulujen opetussuunnitelmat ovat humanistisen filosofian ja väärän opin saastuttamia. Epäpätevät pyhäkoulunopettajat opettavat tietämättömyyttään eksyttäviä oppeja eivätkä vanhemmat edes tiedä sitä.

Joissain tapauksissa pyhäkoulut ovat pyhitettyä lapsenvahtitoimintaa. Lapsille ei opeteta Jumalan sanaa, vaan pelataan pelejä ja tehdään kaikkea hauskaa. Vaikka tämä onkin sopivaa satunnaisesti, ei se saisi olla pääasia.

Lapset ovat hyviä oppimaan Raamattua ja ymmärtävät vaikeitakin kohtia Jumalan sanasta. Pyhä Henki toimii lasten sydämissä ja mielissä samoin kuin aikuistenkin sydämissä ja mielissä.

Olisi ihanteellista, jos Raamattu ja palvonta tulisivat nuorille tutuiksi omien vanhempien seurassa. Niin he kasvaisivat Jumalan sanan ja ylistyksen sanojen tuntemisessa. Tässä olisi se etu, että sanojen merkitys eivätkä pelkät sanat, painuisivat sydämiin. Ehkä on tullut aika aloittaa koko perheen osallistuminen kokouksiin. Ainahan vanhemmat haluavat lapset lähelleen tärkeinä hetkinä eivätkä laita heitä silloinkaan pyhäkouluun. Itse asiassa pyhäkoulu ei ole enää mahdollinen tietynlaisissa olosuhteissa.

RAAMATUN NOUDATTAMISEN VALVOMINEN

    Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne
    niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen,
    sillä se ei ole teille hyödyllistä.(Hebr.13:17)

On toista opettaa Jumalan sanaa ja aivan toista valvoa, että ihmiset noudattavat sitä, mitä on opetettu. Seurakunnan tehtävä ei ole vaatia seurakuntalaisia tottelemaan mitään muuta kuin Raamattua. Syynä niihin skandaaleihin, joita ilmeni shepherding-liikkeessä (paimenliikkeessä) oli se, että paimenet tunkeutuivat sellaisille henkilökohtaisen elämän alueille, jotka ovat heidän valvontavastuunsa ulkopuolella.

Uskottomat paimenet käyttävät asemaansa väärin vaatimalla laumalta tottelevaisuutta sellaisia määräyksiä kohtaan, joita Raamatussa ei ole tai sitten he laiminlyövät laumaansa siinä, etteivät he edellytä heiltä Jumalan sanan tottelemista. Kummassakin tapauksessa he pettävät ne, jotka Jumala on asettanut heidän huolenpitoonsa.

Oikea lähestymistapa olisi rakkaudellinen ja samalla määrätietoinen ote niihin, jotka on asetettu seurakunnan johdon vastuulle. Prosessiin kuuluu -- sekä seurakunnan että yksilöiden osalta -- ohjaus vanhurskauteen Raamatun ohjeiden mukaisesti. Siihen kuuluu rohkaisua pysyä uskollisena Jumalan sanalle, kehottamista puolustaa Jumalan sanaa, ja nuhtelua siitä, ettei ole pysytty Jumalan sanassa. Ja lopuksi se edellyttää kapinallisuuden paljastamista ja jopa seurakuntayhteydestä erottamisia, jos ei oteta vastaan ojennusta noudattaa Jumalan sanaa.

Ne, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan nuhtelua yhden tai kahden varoituksen jälkeen, on erotettava seurakuntayhteydestä (Tiit.3:10). Tässä ei jää paljon tilaa kapinoinnin hyväksymiselle. Mutta johdon on oltava varmoja siitä, että se asia, missä vaaditaan tottelevaisuutta, on esitetty selvästi Raamatussa eikä perustu traditioihin tai teologisiin katsomustapoihin.

On kuitenkin äärimmäisen tärkeätä korostaa sitä, että kaiken kurinpidon perusteena tulee olla aito rakkaus ja uskovan sielusta murehtiminen. Tutkikoot ne ensin itseään, jotka soveltavat kurinpitoa toisiin, nähdäkseen etteivät he tuomitse toista uskovaa omista synneistään

VÄÄRIEN OPETTAJIEN JA OPPIEN PALJASTAMINEN JA NIISTÄ VAROITTAMINEN

    Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, 
    jotka eivät laumaa säästä.
    Ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen
    opetuslapset mukaansa.
    Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä 
    päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. (Ap.t.20:29-31)

Monet kristityt suhtautuvat kriittisesti niihin, jotka käyttävät aikaa ja voimavarojaan paljastaakseen väärää opetusta niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin. Näiden mielestä meidän on keskityttävä vain evankeliumin julistamiseen eikä tuomita muita; se on sen sijaan Pyhän Hengen tehtävä. Mutta jos se olisi totta, väärät opetukset eivät olisi levinneet niin laajalle, kuin mitä ne vuosisatojen kuluessa ovat levinneet. Sitä kirkollisuutta, joka on niin luonteenomaista useimmille kirkoille, ei edes olisi olemassa nykyään; kultit eivät leviäisi niin helposti eksyttämään ihmisiä pois totuudesta.

Sellainen asenne, että seurakunnan pitäisi pitäytyä vain evankeliumin julistamiseen eikä paljastaa väärää opetusta, joka on ristiriidassa evankeliumin kanssa, syyllistyy vajaan evankeliumin saarnaamiseen. Siinä ymmärretään evankeliumi ainoastaan Jeesuksen veren kautta tulevan pelastussanoman julistamisena ottamatta huomioon Raamatun muita ohjeita. Itse asiassa niin toimimalla synnytetään sieluja Jumalan valtakuntaan, mutta ei ravita niitä tai suojella niitä vaaroilta, vastakohtana hyville vanhemmille. Sillä jättäisivätkö hyvät vanhemmat lapsensa Jumalan huolehdittaviksi ja kieltäytyisivät itse syöttämästä ja pukemasta heitä ja neuvomasta heille, mitä kaikkia vaaroja elämä tuo tullessaan?

Kuitenkin monet papit tekevät juuri niin huolenpidossaan oleville. He välttävät ristiriitatilanteita, joihin joutuu kun uskaltaa käsitellä hengellisiä eksytyksiä, ja jättävät raamatullisen kurinpidon pelätessään menettävänsä muussa tapauksessa jäseniä.

Jos koskaan historian aikana on ollut aika, jolloin seurakunnan pitäisi varoittaa vääristä opetuksista ja vääristä opettajista, se on nyt. Raamatun profetian mukaan paha pahentuu ja vääriä profeettoja esiintyy runsaasti sitä mukaa, kuin lähestymme tämän aikakauden loppua:

    Ja kun hän istui Öljymäellä, tulivat opetuslapset erikseen hänen tykönsä ja sanoivat:
    "Sano meille: milloin se tapahtuu, ja mikä on sinun tulemuksesi ja maailmanlopun
    merkki?"
    Silloin Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä.
    Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: 'Minä olen Kristus', ja he eksyttävät monta.
    Ja te saatte kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista; katsokaa, ettette peljästy.
    Sillä näin täytyy tapahtua, mutta tämä ei ole vielä loppu.
    Sillä kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja nälänhätää ja
    maanjäristyksiä tulee monin paikoin.
    Mutta kaikki tämä on synnytystuskien alkua.
    Silloin teidät annetaan vaivaan, ja teitä tapetaan, ja te joudutte kaikkien kansojen
    vihattaviksi minun nimeni tähden.
    Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen
    toistaan.
    Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta.
    Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.
    Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.(Matt.24:3-13)

Lähes kaikki Uuden Testamentin kirjoittajat varoittivat eksytyksestä ja kehottivat uskovia valvomaan. Uskon puolustus on yhtä tärkeää seurakunnan hengelliselle elämälle kuin susia vastaan puolustaminen on laumaansa vartioivalle paimenelle. On tärkeää, että kaikki, jotka tietävät väärästä opetuksesta -- varsinkin Jumalan lauman paimenet -- varoittavat ihmisiä sellaisesta ja puolustavat tosissaan uskoa (Juud.3). Paavali oli tässä asiassa järkkymätön:

    Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan
    erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää
    pois heistä.
    Sillä semmoiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja 
    he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet. 
    (Room.16:17-18) 

Paavali kehoittaa meitä panemaan merkille ne, jotka aiheuttavat erimielisyyttä tuomalla vääriä oppeja. Eivät ne aiheuta erimielisyyttä, jotka puolustavat totuutta, vaan ne, jotka opettavat eksytystä. Heidän syynsä on Kristuksen ruumiin hajottaminen, ei niiden, jotka erottautuvat niistä, jotka seuraavat valheopettajia.

Raamatussa on monia kohtia, joissa meitä kehotetaan pysymään terveessä opissa:

    ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa
    opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa,
    vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on
    pää, Kristus,(Ef.4:14-15)
    ja tiedetään, että lakia ei ole pantu vanhurskaalle, vaan laittomille ja
    niskoitteleville, jumalattomille ja syntisille, epähurskaille ja epäpyhille, 
    isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, murhamiehille,
    haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja
    kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan --
    autuaan Jumalan kirkkauden evankeliumin mukaisesti, joka on minulle uskottu.
    (1.Tim.1:9-11)

Me luokittelemme usein syntejä sen mukaan, miten pahoina niitä suhteellisesti pidämme. Kuitenkin Raamatussa "kaikki muu, mikä on tervettä oppia vastaan" asetetaan samaan joukkoon noiden kauheiden syntien kanssa. Jos kerran saarnataan muita syntejä vastaan, miksei saarnata väärien oppien opettamista vastaan?

    Kun tätä veljille opetat, niin olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka 
    ravitset itseäsi uskon ja sen hyvän opin sanoilla, jota olet noudattanut.
    Mutta epäpyhiä ämmäin taruja karta ja harjoita itseäsi jumalisuuteen(1.Tim.4:6-7)
    Lue, kehoita ja opeta ahkerasti, kunnes minä tulen.(1.Tim.4:13)
    Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä
    itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.(1.Tim.4:16)<1ti6.3-5">
    Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen
    terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen,
    niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen
    kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja,
    alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja
    totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. 
    (1.Tim.6:3-5)
    saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita,
    kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella.
    Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan
    korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia
    ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. (2.Tim.4:2-4)

Paavali toteaa terveen opin opettamisen vanhimmiston jäsenyyden edellytykseksi:

    hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä
    neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet. (Tiit.1:9)

Raamatun mukaan terve oppi ulottuu evankeliumin alkeitakin pitemmälle, aina pyhitykseen ja synnistä erottautumiseen -- aina siihen, miten uskovien tulisi käyttäytyä:

    Mutta sinä puhu sitä, mikä terveeseen oppiin soveltuu;
    vanhat miehet olkoot raittiit, arvokkaat, siveät ja uskossa, rakkaudessa ja
    kärsivällisyydessä terveet;
    niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään niinkuin pyhien sopii, ei panettelijoita
    ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia,
    voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa,
    olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan
    sana pilkatuksi tulisi.
    Nuorempia miehiä samoin kehoita käyttäytymään siveästi.
    Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, olkoon opetuksesi puhdasta ja arvokasta
    ja puheesi tervettä ja moitteetonta, että vastustaja häpeäisi, kun hänellä ei ole meistä
    mitään pahaa sanottavana.
    Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät
    vastustele,
    etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he 
    Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat.
    Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille
    ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme
    siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa
    odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme 
    Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä,
    hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta
    ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.
    Puhu tätä ja kehoita ja nuhtele kaikella käskyvallalla. Älkön kukaan sinua halveksiko.
    (Tiit.2:1-15)

Lue nämä raamatunkohdat huolellisesti, ja huomaat, miksi monet pastorit eivät pidä näitä raamatunkohtia välttämättöminä terveeseen oppiin sitoutumisen kannalta. Siten he usuttaisivat monet naiset ja miehet vihaan uskaltaessaan tuoda esiin, että nämä asiat ovat uskon kannalta tärkeitä.

Huomaamme siis, että näillä ja monilla muilla raamatunkohdilla on paljon sanottavaa terveen opin opettamisesta ja siinä pysymisestä. Mutta se on mahdollista vain, jos terve oppi asetetaan vastakkain väärän opin kanssa, joka kuulostaa paljolti raamatulliselta oppimattoman korvissa. Tällainen asenne pakottaisi epäilemättä pastorit rankkaan tutkimustyöhön, jotta he pysyisivät ajan tasalla erilaisten opintuulien suhteen, jotka vaikuttavat kristillisen median kautta ja muulla tavoin. Heidän on tiedettävä, mitä vihollinen sanoo, jotta he voivat vastustaa noita eksytyksiä teveen opin avulla. Naiivius ja tietämättömyys eivät riitä puolustukseksi niille, joiden elämäntyö on palvella Jumalan kansaa.

PELASTUMATTOMIEN EVANKELIOINTI

    Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi
    täydellisesti.(2.Tim.4:5)

Kaikki uskovat on kutsuttu todistamaan pelastumattomille ja evankelioimaan heitä, ja on niitä, joilla on evankelistisen innon lahja ja joilla joko on tai ei ole evankelistan virkaa.

Raamatun mukaan massaevankelioinnilla on sijansa (Ap.t.2:41; 4:4). Mutta vainon aikana massaevankeliointi ei ole käytännöllistä (ellei Pyhä Henki jollain tavoin suorita sitä).

Tuo palvelutyön muoto tapahtuu edelleen pääasiassa suusta suuhun. Meidän henkilökohtaisella todistuksellamme on suuri painoarvo, kun se yhdistetään Jumalan sanaan.

Kuitenkin jokaisella seurakunnalla pitäisi olla vanhimmistossaan evankelista. Evankelista keskittyy palvelemaan pelastumattomia, joita kutsutaan seurakuntaan, niin että heille voidaan todistaa.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei evankelista voisi toimia myös pastorina, opettajana, apostolina tai profeettana. Mutta ensisijaisesti hänen tulisi kohdata ei-uskova ja tarjota hänelle tilaisuutta antaa elämänsä Kristukselle. Tämä on lahja, joka on usein laiminlyöty nykyajan kirkoissa, joissa tällaista lähestymistapaa vältetään usein hinnalla millä hyvänsä. Useimmissa seurakunnissa evankelionti rajoittuu seurakunnan ulkopuolella tapahtuvaan lähetystyöhön -- useimmiten ulkomailla.

Vaikka lähetystyö onkin tärkeä osa seurakunnan palvelutehtävää, se ei kuitenkaan täytä välitöntä seurakunnan keskuudessa tapahtuvan evankelionnin tarvetta. Pelastumattomille esitetään vain puhujankorokkeelta kutsu "tulla Jeesuksen luo", niin että Hän voi haihduttaa heidän huolensa. Ja vaikka Hän usein haihduttaakin huolemme, se on väärä lähtökohta evankeliumin sanoman esittämiselle.

On tärkeää, että ihmisille tehdään selväksi heidän syntinen luontonsa ja kyvyttömyytensä miellyttää Jumalaa teoillaan ilman uskoa Jeesukseen Kristukseen.

Se, että tuodaan joku kirkkoon toivoen, että joku, mitä sanotaan saarnapöntöstä saa heidät "ottamaan Jeesuksen vastaan", on parhaimmillaankin heikko evankelioimisyritys. Se tuo ei-uskovalle yleisluontoisen evankeliumin, joka ehkä saa hänet vakuuttuneeksi syntisyydestään ja johtaa hänet parannukseen tai sitten ei.

Useimmat seurakunnissa esitetyt kutsut "ottaa vastaan Jeesus" keskittyvät pelastuksen etuihin ottamatta esille Kristuksen seuraamisen seurauksia: ahdistuksia, ystävien ja perheväen hylkäämisiä, työpaikan menetyksiä, vanhojen tuttavien pilkkaa, vainoa ja mahdollista kidutustakin ja jopa kuolemaa evankeliumin tähden.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kustannusten laskeminen pitäisi esittää vasta sitten, kun joku on päättänyt lähteä seuraamaan Herraa kuultuaan saarnattavan siitä, että hän tarvitsee Kristusta. Vasta kun hän on päättänyt sitoutua, häntä kehotetaan laskemaan kustannukset.

Toiset taas uskovat, että on ensin saatava kuulija vakuuttumaan siitä, että hänen on antauduttava Kristukselle, mutta ennen kuin häntä kehotetaan sitoutumaan, hänelle pitäisi kertoa sen seurauksista.

Viimeksimainittu perustuu ajatukseen, että edellisessä tapauksessa ihminen saattaisi joutua rikkomaan sitoumuksensa, ja silloin hänen rangaistuksensa olisi entistä suurempi. Joka tapauksessa Jeesus kehottaa meitä arvioimaan kustannukset ennen kuin päätämme lähteä seuraamaan Häntä:

    Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan 
    ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun 
    opetuslapseni.
    Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.
    Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan
    kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi,
    etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi,
    kaikki, jotka sen  näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä
    sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'?
    Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän 
    ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka
    tulee häntä vastaan kahdellakymmenellätuhannella?
    Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa
    lähettiläät hieromaan rauhaa.
    Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun
    opetuslapseni.
    Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi?
    Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se
    kuulkoon!"(Luuk.14:26-35)

Jeesus ei koskaan tehnyt helpoksi lähteä seuraamaan itseään -- ei varmastikaan yhtä helpoksi kuin ne, jotka saarnaavat tämän päivän epätäydellistä evankeliumia tuntuvat siitä tekevän.

Se, ettei välitetä puhua Kristuksen seuraamisen seurauksista opetuslapselle -- ei vain "kristitylle" -- on kuulijan pettämistä. Tällaisen vesitetyn evankeliumin esittämisen takana on torjutuksi tulemisen pelko ja toive saada vain ihmiset "ovelle" ja antaa Pyhän Hengen tehdä loput.

Jumalan armosta jotkut pääsevät silläkin tavoin Jumalan valtakuntaan ja heistä voi tulla Herran voimakkaita opetuslapsia. Mutta se ei tee tyhjäksi saarnaajan pelkuruutta ja vapauta häntä vastuusta vajaan evankeliumin julistamisesta.

Vanhimmiston on tiedusteltava heille tuntemattomilta kokouksissa, mitä he uskovat ja miksi he uskovat niin. Uusille jäsenille on annettava aikaa osoittaa uskollisuutensa Kristukselle ja seurakuntalaisille ennen kuin heitä pyydetään palvelutehtäviin. Liian usein uudet ihmiset laitetaan johtotehtäviin oletettujen "hengen lahjojen" perusteella (jotka saattavat olla pelkästään luonnollista lahjakkuutta).

Todella nöyrät, joilla on myös muut hengen hedelmät, alistuvat uskonsa testaamiseen. Jos he eivät ole siihen halukkaita tai jos he väittävät, että he ovat päteviä palvelemaan, he eivät itse asiassa olekaan kypsiä ja heitä täytyy opastaa uskon tiellä.

Avointen ovien politiikka

Useimmat seurakunnat toimivat "avointen ovien periaatteella" kutsuen kaikkia kokouksiinsa julkisesti. Ajatuksena on tavoittaa seurakuntiin ja kirkkoihin kuulumattomat ja lisätä jäsenmäärää. Tällainen linja on hyväksyttävää evankelioimisessa ja synagoogissa tai opetuskeskuksissa, joita useimmat tämän päivän kirkoista ovat. Mutta se heijastaa väärää ymmärrystä seurakunnan ensisijaisesta tarkoituksesta.

Seurakunta on Jumalan perhe. Sen on tarkoitus olla suljettu yhteisö, johon uskovat kokoontuvat jakamaan yhteistä uskoaan. Ovien avaaminen kaikille tulijoille heikentää seurakunnan perheenomaisuutta. Se panee enemmän painoa ei-uskoviin, jotka luulevat olevansa uskovia, kuin itse Jumalan perheeseen. Maanalaisessa seurakunnassa se olisi vaarallista.

Kaikenlaiset jumalattomat vaikutteet tulevat kirkon ovista sisälle. Se johtaa uskovien muodostaman ruumiin turmeltumiseen. Satunnaisilta kävijöiltä ei vaadita vastuuta kaikista niistä eksytyksistä, joita he tuovat seurakuntaan tai henkilökohtaisista synneistä, jotka pysyvät salassa, koska vanhimmisto ei tunne heitä riittävän hyvin. Seurauksena on, että Jumalan kansan havaitaan palvovan Jumalaa yhdessä pakanoiden kanssa. Vaikka joissain seurakunnissa onkin "suljettu ehtoollinen", jossa ehtoolliseen voivat osallistua vain jäsenet, monissa siihen voi osallistua oman päätöksen perusteella eikä niinkään siksi, että olisi olemassa tiedostettu hengen yhteys.

Satunnaisilla kävijöillä en tarkoita ainoastaan niitä, jotka käyvät vain silloin tällöin; monet pitkäaikaiset jäsenet ovat kauttakulkijoita siinä mielessä, etteivät he alistu seurakunnan auktoriteettiin eivätkä halua olla aktiivisia jäseniä uskovien yhteisössä. Vanhimmisto ei myöskään ole taipuvainen valvomaan seurakuntalaistensa Raamatun noudattamista avointen ovien seurakunnissa. Ja miten se olisikaan mahdollista, jos he eivät kerran tunne kaikkia?

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi noudattaa täysin suljettujen ovien politiikkaa. Se tarkoittaa vain, että olisi ihanteellista, että jokainen seurakuntaan kuulumaton kävijä tulisi jonkun seurakuntalaisen kutsusta. Jos tuo henkilö on pelastumaton, tarkoituksena pitää olla, että ne, jotka ovat siihen päteviä, esittävät hänelle evankeliumin henkilökohtaisesti ja kertovat hänelle mitä seurauksia on Kristuksen puoleen kääntymisestä pelastuksen saamiseksi. Kaiken avointen ovien toteuttamisen pitäisi olla vanhimmiston hyväksymää niin, että he ymmärtävät vierailun tarkoituksen ja voivat todeta sellaisen käytännön seuraukset.

Aikamme turmeltuneista puhujanpöntöistä saarnatun helpon evankeliumin ja liian hätäisesti pyydettyjen puhujien takia kirkot ovat täynnä luopioita, tyytymättömiä, kapinallisia, vastaanväittäviä ja epäkunniottavia seurakuntalaisia ja heidän perheenjäseniään ja kaikenlaista syntiä.

Koska puhtaaseen Jumalan sanaan on sekoitettu ihmisviisautta, pyhyyden tunto ja Jumalan pelko puuttuvat. Ja ilman Jumalan pelkoa ei ole viisauttakaan (Psalmi 11:10).

Kristuksen ruumiin pitäisi olla kaikessa hyvässä mielessä kultti -- maailman pahuudesta erottautunut, joka samanaikaisesti elää maailmassa sen suolana ja valona. Mutta jos suola menettää makunsa...

SEURAKUNTAYHTEYS

    ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin;
    älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan
    kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.
    (Hebr. 10:24-25)

Joukossa on vahvuus. Herra tietää tarpeemme olla samanmielisten uskovien seurassa. Sillä suurimmaksi osaksi uskovan aika kuluu maailmassa, jossa hänen lihallista ruokahaluaan kiihotetaan. Jopa jokapäiväiset askareet vievät voimavarojamme. On äärettömään tärkeää, että saamme voimaa toinen toisiltamme, niin että kykenemme pysymään vahvoina kiusauksissa ja koettelemuksissa. Itse asiassa lähes jokainen päivä on koetusten ja houkutusten päivä ja tuo usein mukanaan surua ja/tai tuskaa jossain muodossa.

Kristuksen ruumiin yhteys antaa meille mahdollisuuden kantaa toinen toistemme kuormia; se suo mahdollisuuden epäilysten tyrehdyttämiseen, vastausten saamiseen kysymyksiimme ja uskovien yhteyden rakentumiseen

Jos olemme jatkuvasti läheisessä yhteydessä uskovien kanssa, emme niin helposti anna periksi kiusauksille; meidän omatuntomme ei salli meidän käydä pyhiä keskusteluja, jos tunnemme itsemme syyllisiksi, emmekä voi antaa sellaisen ristiriidan jatkua. Vanhurskaiden ihmisten seura auttaa vanhurskaita. Jumalattomien seura turmelee (1. Kor. 15:33).

Ei riitä, että seurustelemme seurakuntalaisten kanssa muutaman tunnin jumalanpalveluksen aikana ja sen jälkeen. Yhteyden on jatkuttava säännöllisenä. Ensimmäisen vuosisadan seurakunta kokoontui päivittäin eri kodeissa kuulemaan Jumalan sanaa ja keskinäiseen yhteyteen.

Alkuseurakunnan tapa yhdistää palvomaan, ylistämään ja opetuksen saamista varten kokoontuminen sekä yhteisestä ateriasta nauttiminen ja monituntinen seurustelu sapattina (ja jopa päivittäin) korvautui myöhemmin kirkollisella jumalanpalveluksella, jossa papit rukoilivat ja osallistuivat seurakunnan sijasta. Kuorot tulivat aikaa myöten seurakuntalaisten spontaanin laulun tilalle. Ehtoollismessu tuli seurakunnan yhteisen aterian tilalle ja pappien saarnat vanhimmiston saarnojen ja opetuksen tilalle.

Useimmissa tapauksissa protestanttisuus karisti pappeuden nimen, mutta säilytti pappisluokan ja maallikoiden erottelun toisistaan. Kansa sai laulaa, mutta vain "pätevien" johtajien johdolla ja useinkin vain kuoron kanssa. Ehtoollisen, vaikka se ei olisikaan roomalaiskatolisen kirkon epäjumalanpalvelusrituaali, tarjoilee pastori, joka siunaa leivän ja viinin. Useimmissa kirkoissa ei nautita yhteistä ateriaa, paitsi erikoistilaisuuksissa kuten juhlapyhinä.

Olisi ihanteellista, jos seurakunnan kokouksella ei olisi mitään aikarajoituksia, ja ihmisiä rohkaistaisiin osallistumaan kokopäiväisesti, niin että heillä olisi mahdollisuus tulla ja mennä niinkuin haluavat. Ja jokaista kannustettaisiin osallistumaan aktiivisesti siinä tapauksessa, että heidät tunnetaan hyvämaineisiksi uskoviksi. Tämä poistaisi vierauden tunteen seurakuntalaisten väliltä, joka vallitsee useimmissa seurakunnissa, koska seurakunta on jakautunut papistoon ja maallikoihin ja tunnelma on muutenkin virallinen.

Mutta entä jättikirkot? Niissä pitää olla useampia jumalanpalveluksia; niissä on oltava aikarajoitukset, niin että ehditään pitää kaikki kokoukset ja pysyä aikataulussa.

Muistakaamme, että puhumme lopun ajan seurakunnasta. Megaseurakuntien päivät ovat luetut. Ja totta puhuen, jos seurakunta on niin suuri, ettei se pysty toimimaan kunnolla, silloin se on yksinkertaisesti liian suuri. On parempi, että se jakautuu useampiin itsenäisiin, paikallisiin ryhmiin, joissa seurakuntalaisilla on enemmän mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti.

Jos kokoukset pidettäisiin useamman tunnin pituisina, ihmiset voisivat tulla ja lähteä tarpeidensa mukaan, tai miten Herra johdattaisi vaikeissa olosuhteissa. Ateria voitaisiin sopia pidettäväksi tiettynä ajankohtana käytännön syistä, samoin osa opetuksesta ja palvonnasta, mutta kaikki muu, muu opetus, ylistys jne. olisi spontaania. Muuta opetusta, saarnaamista, rukousta, ylistystä, palvontaa ja palvelua voisi tapahtua kaiken päivää, joskus pienissä ryhmissäkin ja muista syrjässä niinkuin Henki johtaa.

Sillä tavoin Jumalan perhe olisi nimenomaan sitä -- perhe sanan todellisesa merkityksessä. Ei-uskovat, joita jäsenet toisivat, ihmettelisivät seurakuntalaisten keskinäistä rakkautta ja läheistä yhteyttä toinen toisiinsa. He tietäisivät keskinäisen rakkautemme perusteella, että me olemme Jeesuksen opetuslapsia. Kuitenkin todellisuudessa heidät tuodaan useimmiten steriiliin ympäristöön, jossa toimintaa johdetaan virallisesti ja heitä tervehditään kohteliaan varautuneesti.

Muodollisuutta ja kohteliaisuutta ei pidä sekoittaa toinen toisensa kunnioitukseen ja huomioon otttamiseen. Jos kaiken pitää tapahtua säädyllisesti ja järjestyksessä (1.Kor. 14:40), on ehdottomasti edellytettävä kunnioitusta Jumalaa kohtaan ja toinen toisensa huomioon ottamista. Mutta muodollisuus ja kohteliaisuus on tarkoitettu vieraille, ei peheenjäsenille.

Vaikka vallitseekin keskinäinen kunnioitus ja toinen toisensa huomioonottaminen, tilaa jää silti koko Jumalan perheen spontaanille ja täydelle osallistumiselle.

Aikamme pinnallisessa yhteiskunnassa tämä on äärimmäisen vaikeaa. Monet haluaisivat sellaista yhteyttä, mutta samanmielisiä ei ole monia (jotka vaatisivat opillista ja käytänteiden puhtautta), joiden kanssa sitä voisi toteuttaa. Siksi meidän on vain yritettävä parhaamme pysyttelemällä lähinnä uskovien seurassa ja kokonnuttava mahdollisimman säännöllisesti.

Jotkut haluavat pysytellä totutuissa kuvioissaan, ja sekin on ok. Tässä esittämäni tarkoitus on kannustaa ajattelemaan, miten Kristuksen ruumis voisi paremmin kunnioittaa Jumalaa ja sallia kaikkien aktiivisen osallistumisen sitä mukaa kuin he kokevat Hengen heitä johdattavan, niin että he voivat ylistää Häntä spontaanisti, kunhan kaikki tapahtuu järjestyksessä eikä keskeytä mitään, mitä juuri sillä hetkellä on tekeillä. Jos joku rukoilee, profetoi, opettaa tai saarnaa, heitä ei saisi keskeyttää, vaikka joku kokisikin, että hänen pitäisi ottaa johto käsiinsä. Tätä tarkoittaa toinen toisensa huomioon ottaminen seurakunnassa.

YHTEINEN PALVONTA

    Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne 
    kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten
    kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.(Kol.3:16)

Kaikilla meillä on halu palvoa Luojaamme. Vaikka tämä voi tapahtua yksilötasolla, yhteisessä palvonnassa on jotain ainutlaatuisen rakentavaa. Ryhmässä tapahtuvan ylistyksen tarttuva ilmapiiri johtaa korostuneeseen kokemukseen Jumalan perheeseen kuulumisesta. Tällä on hyvä vaikutus hengelliseen vaellukseemme.

Se, miten seurakuntaruumis palvoo Jumalaa, on tärkeätä. Raamatun mukaan Pyhän Hengen aloitteesta tapahtuvan spontaanin ylistyksen sanoin ja lauluin pitäisi olla normi (Ef. 5:19; Kol. 3:16). Musiikki ei ole Jumalan korville aina samaa kuin meidän korvillemme. Me kuuntelemme ääniä, mutta Hän kuulee sydäntemme laulavan.

Mikä tahansa ääni ei ole palvonnaksi ja ylistykseksi hyväksyttävää. Vaikka "pidetäänkin iloista ääntä", Jumalan kunnioituksen on säilyttävä. (Kts. erikoisraporttiamme Music: Does It Make a Difference?) Jos joku ei pysy sopivaisuuden rajoissa, vanhimmiston vastuulla on säilyttää tilanteen hallinta niin, että kaikki tapahtuu säädyllisesti ja järjestyksessä (1.Kor. 14:40).

Rajan vetäminen on usein vaikeaa, mutta olemme varmalla pohjalla, jos kaikki tapahtuu vakavasti ja kunnioituksella ja voi olla samalla iloista, vaikkakaan ei hilpeää.

TOINEN TOISTENSA PUOLESTA RUKOILEMINEN

    Sentähden emme mekään, siitä päivästä alkaen, jona sen kuulimme, ole lakanneet teidän
    edestänne rukoilemasta ja anomasta, että tulisitte täyteen hänen tahtonsa tuntemista
    kaikessa hengellisessä viisaudessa ja ymmärtämisessä,(Kol. 1:9)

Kaikki seurakunnan jäsenet voivat osallistua rukoukseen, ja oikeastaan kaikkien pitäisi osallistua. Esirukous on tärkeää, jotta opimme huomaamaan toisten tarpeet ja jotta voimme osoittaa rakkautta heitä kohtaan.

Rukoukselta ei vaadita muuta, kuin että elämämme ei ole esteenä rukoustemme kuulemiselle. Tämä tulee esille Pietarin kehotuksessa aviomiehille kunnioittaa vaimojaan, jotka ovat heikompia astioita, mutta kuitenkin tasa-arvoisia Jumala-suhteensa perusteella:

    Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonsa kanssa, ja osoittakaa heille 
    kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän 
    rukouksenne estyisi.(1.Piet.3:7)

Tämä ohje ei kuitenkaan koske vain aviomiehen ja aviovaimon keskinäistä suhdetta, vaan kaikkia ihmisen ja Jumalan välisiä suhteita. Sillä tämä jae kuuluu vanhurskaan elämän käsittelyn yhteyteen:

    Samoin te, vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle
    kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin,
    kun he katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa.
    Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä 
    kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista,
    vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen 
    katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.
    Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat 
    itsensä ja olivat miehillensä alamaiset;
    niin oli Saara kuuliainen Aabrahamille, kutsuen häntä herraksi; ja hänen lapsikseen te 
    olette tulleet, kun teette sitä, mikä hyvää on, ettekä anna minkään itseänne peljättää.
    Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niinkuin heikomman astian
    kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä
    niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi.
    Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, helläsydämisiä, veljiä kohtaan rakkaita,
    armahtavaisia, nöyriä.
    Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin 
    siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte.
    Sillä: "joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, varjelkoon kielensä pahasta
    ja huulensa vilppiä puhumasta, 
    kääntyköön pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen.
    Sillä Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän rukouksiansa,
    mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan."(1.Piet.3:1-12)

Naisella, joka ei elä miehensä alamaisuudessa ei ole sen enempää luottamusta rukoustensa kuulemiseen kuin aviomiehellä, joka ei rakasta ja kunnioita vaimoaan. Ei myöskään kenelläkään, joka ei tottele Jumalaa eikä rakasta Jumalaa ja muita ihmisiä:

    Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja
    kiittämään kaikkien ihmisten puolesta,
    kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista
    elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.
    Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme,
    joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. 
    (1.Tim. 2:1-4)

Rukousten kuulemisen edellytyksenä on, että elämme vanhurskaasti Jumalan ja ihmisten edessä. Tämä vanhurskaus ei ole väärää hurskautta, vaan nöyrä asenne, joka alistuu Raamatussa esitettyjen Jumalan käskyjen alle. Herran käskyjen ytimenä on käsky rakastaa kaikkia -- ei vain niitä, jotka rakastavat meitä, vaan myös niitä, jotka vihaavat meitä. Ja jos me todella rakastamme Jumalaa, me pidämme Hänen käskynsä:

    Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä
    tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen
    Isän tykö,
    ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin
    Pojassa.
    Jos te anotte minulta jotakin minun nimessäni, niin minä sen teen.
    Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni.(Joh. 14:12-15)

Niin usein ihmiset haluavat keskittyä jakeeseen 14 "ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen" välittämättä jakeesta 15. He väittävät, ettei heidän tarvitse elää vanhurskaasti, koska Kristus on heidän vanhurskautensa; kunhan he vain uskovat Kristukseen, ei ole väliä miten he elävät. Tämä on eksytys, joka johtaa monien kohdalla tuomioon, ja parhaimmillaankin se estää rukouksiin vastaamisen. Jos sillä ei ole mitään väliä, miten me elämme elämämme, niin miksi Raamattu on täynnä kehotuksia elää vanhurskaasti? Ja miten sellainen rakkaus olisi aitoa, joka arvostaa omia halujaan korkeammalle kuin Jumalan tahtoa?

Kun Jeesus lupasi, että missä kaksi tai useampi on kokoontunut Hänen nimessään, Hän olisi heidän keskellään (Matt. 18:20), Hän puhui asiayhteydessä, jossa oli kysymys seurakuntaruumiissa tapahtuvasta palvelutyöstä. Sellaisen palvelutyön ytimenä tulee olla uhrautuva rakkaus muita uskovia ja Jumalaa kohtaan. Sillä siellä missä asuu tosi rakkaus hengessä, Jumala itse ilmestyy:

    Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa, häntä minun
    Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle."
    Juudas, ei se Iskariot, sanoi hänelle: "Herra, mistä syystä sinä aiot ilmoittaa itsesi
    meille etkä maailmalle?"
    Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani,
    ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä
    asumaan.
    Joka ei minua rakasta, se ei pidä minun sanojani; ja se sana, jonka te kuulette, ei ole
    minun, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.(Joh. 14:21-24)

Joka ajattelee, että jos kaksi tai kolme kristittyä vain kokoontuu ja rukoilee, niin Herran on vastattava heidän rukoukseensa, käsittää tämän lupauksen väärin. Ellei rakkaus Jumalan käskyjä kohtaan ilmene yhteen kokoontuneiden uskovien keskuudessa, Herra ei ole heidän keskuudessaan.

Rakkaus Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan muodostaa kaiken vanhurskauden perustan ajatuksissamme ja teoissamme. Ja taas, vaikka meidät vanhuskautetaankin uskosta eikä lain teoista, emme voi olla tietoisesti tottelematta Jumalan käskyjä (olla katumattomalla kapinamielellä) ja silti pelastua. Siitä syystä Jaakob kirjoitti, että usko ilman tekoja on kuollutta (Jaak. 2:26).

Tottelevaisuutemme Jumalaa kohtaan ilmenee siinä, että tottelemme käskyä rakastaa toinen toistamme niinkuin Raamattu sitä kuvaa:

    Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni.
    Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne
    kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.
    Älkää harrastuksessanne olko veltot; olkaa hengesssä palavat; palvelkaa Herraa.
    Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät.
    Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.
    Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko.
    Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.
    Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin
    oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita.
    Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien
    ihmisten edessä.
    Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.
    (Room. 12:9-18)

Vain Jumalan Hengestä uudestisyntynyt ja Hänen Sanaansa totteleva voi tehdä tämän. Se ei ole mahdollista luonnolliselle lihalle.

Jumalan sana rukouksesta on hyvin kiteytetty seuraavassa:

    Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te 
    parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras. (Jaak. 5:16)

Toisin sanoen, jotta rukouksillamme olisi jotain vaikutusta, meidän tulisi tunnustaa syntimme toinen toisillemme -- varsinkin niille, joita vastaan olemme rikkoneet.

Tämä ei ole roomalaiskatolinen rippi, jossa ihmiset etsivät anteeksiantamusta tunnustamalla syntinsä "papille", vaan pikemminkin se on uskonveljiä kohtaan osoitettua nöyryyttä, jota vanhurskaudelta vaaditaan.

Haluaisin painottaa sitä, ettei tämä merkitse sitä, että jokainen tekemämme synti täytyy tunnustaa, varsinkaan koko seurakunnan edessä. Sen sijaan, jos olemme tietyn synnin vallassa, joka estää hengellistä kasvuamme, tai jos tuo synti aiheuttaa kärsimystä koko Kristuksen ruumiille, se pitää tunnustaa. Tämä koskee kaikkia syntejä, joita Pyhä Henki kehottaa meitä tunnustamaan.

Meidän on tietenkin oltava varovaisia. Nykyajan synnin vaivaamissa seurakunnissa olisi katastrofaalista tunnustaa syntinsä avoimesti. Se johtaisi mitä todennäköisimmin pikemminkin omavanhurskaaseen tuomitsemiseen ja yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen kuin rakkauden pohjalta tapahtuvaan rohkaisuun. Emme saa tunnustaa aivan kenelle tahansa, vaan luotettaville uskoville Kristuksessa. Ja meidän on noudatettava hienotunteisuutta, varsinkin kun koolla on sekä miehiä että naisia. Olisi parempi, jos miehet tunnustaisivat syntejään toinen toisilleen, samoin naiset naisille. Näin toimiessamme emme todennäköisemmin tee enää syntiä, kun tiedämme joutuvamme vastaamaan toinen toisillemme. Ja jos kaikki Kristuksen ruumiissa olisivat läpinäkyviä toinen toisilleen, kukaan ei voisi tuomita toista, koska hän tietäisi, että hänenkin syntinsä kuullaan.

Jotkut saattavat väittää vastaan ja sanoa, etteivät "vikamme" ole välttämättä syntejämme -- vaan saattavat johtua taipumuksestamme tehdä virheitä. Mutta Raamatussa ei puhuta siitä. Jaakobin kirjeen 5:16:ssa käytetään synnistä sanaa hamartia 1. Piet. 2:20:ssa taas on hamartano, joka suomalaisessa Raamatussa on myös käännetty synniksi, ja tarkoittaa tarkemmin sanoen harhaan osumista, varsinkin eettisesti, ja on oikein käännetty synniksi.

Tämä on kovaa puhetta, jota monen on vaikea ottaa vastaan. Minustakin se on vaikeaa. Mutta Jumalan sana opettaa selvästi, että syntien tunnustaminen edesauttaa rukoustemme kuulemista. Mutta tuntuu järkevältä, että tässä tarkoitetaan tavaksi muodostuneita syntejä eikä hetkittäisiä kompastumisia, joihin me kaikki syyllistymme.

Kun ymmärrämme tämän, meidän on helpompi käsittää Jaak.5:14-15:

    Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he 
    rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä. 
    Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen, ja jos hän on
    syntiä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

Nämä jakeet, jotka edeltävät välittömästi kehoitusta tunnustaa syntimme toinen toisillemme, osoittavat, mitä vanhimmilta odotetaan -- ettei heillä itsellään ole tunnustamattomia syntejä. Jos he ovat todella Raamatun vaatimusten mukaisia vanhimpia, he elävät vanhurskasta elämää ja heillä on siten kyky rukoilla tehokkaasti laumansa puolesta.

Ehkä juuri tästä syystä sairaiden puolesta rukoileminen on uskottu vanhimmistolle. Heidän edellytetään elävän pyhää elämää, jotta he voivat pysyä asemassaan. Jos heidän rukouksiinsa ei vastata, heidän täytyy tutkia itseään, onko heillä tunnustamattomia syntejä. Koska nykyään sovelletaan niin löyhiä vaatimuksia vanhimmistoon, monet vanhimmiston jäsenet ovat itse täynnä syntiä eivätkä voi rukoilla tehokkaasti sairaiden puolesta. Ja ikävä kyllä nykyään onkin tapana syyttää sairasta, joka saattaa elää synnissä tai sitten ei. Jos sairas on tehnyt syntiä voimme luottaa siihen, että hänen parantuessaan hänen syntinsäkin on annettu anteeksi. Mutta koko raamatunkohdan valossa on edellytettävä, että sairaskin tunnustaa syntinsä.

Joka tapauksessa ei ole sen tarkoituksenmukaisempaa tuomita vanhimpia kuin sairastakaan, jos parantumista ei tapahdu. Joskus Jumalan suunnitelmaan kuuluu, ettei parantumista tapahdu. Jokainen tuomitkoon mieluummin itseään omista synneistään kuin toisia heidän synneistään ellei ole kysymyksessä julkisesti tunnettu synti.

Ovatkohan Jeesuksen sanat "Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on" (Matt. 5:48) yhtään selvenneet?

Sana "täydellinen" (kreikankielen "teleios") tarkoittaa sitä, että on saavuttanut kypsyyden.

Jotkut väittävät, ettei kypsyys tarkoita synnittömyyttä, vaan yleistä hengellistä kasvua. Se on totta, niin kauan kuin emme pidä sitä lupana tehdä syntiä. Vaikka emme koskaan saavuta synnittömyyttä lihassa ollessamme, Jumala odottaa meiltä, että ponnistelemme sitä kohti hengellisessä elämässämme. Lihamme saattaa sotia meitä vastaan, mutta meidän on harjoitettava tahtoamme vastustamaan lihallisuutta:

    Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.
    Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja
    kuoleman laista. 
    Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala
    teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden 
    ja tuomitsemalla synnin lihassa,
    että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen.
    Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka 
    elävät hengen mukaan, on Hengen  mieli.
    Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha,
    sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan
    lain alle, eikä se voikaan.
    Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.
    Mutta te ette ole lihan vallassa, vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki teissä 
    asuu. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole Hänen omansa.
    Mutta jos Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on
    elämä vanhurskauden tähden.
    Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän,
    joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset
    ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.
    Niin me siis, veljet, olemme velassa, mutta emme lihalle, lihan mukaan elääksemme.
    Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä
    kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.
    Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.(Room. 8:1-14)
    Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi
    niinkuin itseäsi".
    Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin
    hävitä.
    Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.(Gal. 5:14-16)
    Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli -- 
    sillä joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä -- 
    ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen mukaan, vaan 
    Jumalan tahdon mukaan.(1.Piet. 4:1-2)

Tarkoitukseni ei ollut siirtyä rukouksen käsittelystä pyhään elämään. Mutta kun tutkimme Jumalan sanasta rukousta, huomaamme, ettei sitä voi erottaa pyhästä elämästä. Moniin muihin uskontoihin kuuluvat rukoilevat jotain, jota eivät tunne. Mutta samaa voidaan sanoa monista, jotka kutsuvat itseään kristityiksi. He eivät ole käsittäneet Jumalan todellista, pyhää luonnetta; He kuvittelevat Hänet olennoksi, jonka tehtävänä on vastata heidän vaatimuksiinsa saada tämän elämän mukavuuksia. Jumalan luonne on pyhyys (joka tarkoittaa erottautumista synnistä ja maailman rakkaudesta); sen pitäisi olla myös Hänen lastensa luonne.

On todellakin aikoja, jolloin meidän ei tulisi rukoilla toisten puolesta -- tarkoitan, että he saisivat helpotusta kärsimykseensä. Miksi meidän tulisi rukoilla kapinallisen puolesta? Parempi, että hän kärsii edelleen, niin että hän ehkä huomaa Jumalalle antautumisen tärkeyden omassa elämässään.

Jos meidän on tarkoitus rukoilla Hengessä, meidän on oltava herkkiä Hengen työlle toisissa ihmisissä. Jos Jumala kurittaa uskonveljeä hänen synneistään, meidän on myönnettävä sen oikeutus ja neuvottava veljeä tekemään parannus; emme voi muuten rukoilla hänen puolestaan. Emme kuitenkaan kieltäydy kokonaan rukoilemasta hänen puolestaan. Meidän tulisi rukoilla, että Jumalan työ hänessä toteutuisi.

Tätä kuvaa Paavalin äärimmäiseltä vaikuttava käsky korinttolaisille hyljätä yksi heidän omistaan saatanan haltuun hänen lihansa turmioksi, jotta hänen henkensä voisi pelastua (1.Kor.5:5).

Meidän tulee antaa pyhän Hengen johtaa meitä kaikessa, eikä vähiten rukouksessa. Koetelkaamme siis itseämme, olemmeko uskossa, ja ettei ole mitään, mikä estäisi rukouksemme.

TOINEN TOISTENSA KUORMIEN KANTAMINEN

    Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä
    sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen.
    Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.
    Sillä jos joku luulee jotakin olevansa, vaikka ei ole mitään, niin hän pettää itsensä.
    Mutta tutkikoon kukin omat tekonsa, ja silloin hänen kerskaamisensa on vain siinä, 
    mitä hän itse on, ei siinä, mitä toinen on;
    sillä kunkin on kannettava oma taakkansa.(Gal. 6:1-5)

Rukoilemiseen liittyy olennaisesti Raamatun kehotus kantaa toinen toistemme kuormia. Se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ottaa kannettavaksemme toisten kuormia siltä osin kuin hän itse pystyy kantamaan kuormaansa. Kaikkien on tultava siihen pisteeseen, että voi alkaa kantaa toisten kuormia, eikä olla aina kuluttamassa niiden voimavaroja, joihin hän aluksi joutuu tukeutumaan. Tämä on yksilön palvelutyötä, ei yhteisön.

Yllä olevat raamatunjakeet saattavat aluksi näyttää ristiriitaisilta. Ongelma ovat jakeiden 2 ja 5 sanat "kuorma" ja "taakka". Jakeessa 2 on alkukielellä kreikan baros= paino, kuorma, taakka; (jotain, mikä painaa meitä). Jakeessa 5 kehoitetaan, että jokaisen on koeteltava oma työnsä tai palvelutehtävänsä kantamalla oma taakkansa (kr.phortion = tehtävä tai palvelu). Jokaisen meidän tehtävä (phortion) on kantaa toisten kuormia (baros). Täytämme Kristuksen (rakkauden) lain tehdessämme niin. Jos emme tee niin, arvostamme itseämme liian korkealle, joka on Jumalan sanan vastaista:

    ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä
    pidätte toista parempana kuin itseänne
    ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.(Fil. 2:3-4) 

Paavali puhuu siitä, ettemme saisi riidellä toistemme kanssa, varsinkaan turhamaisuudesta. Miedän tulee pikemminkin pitää toisia parempina kuin itseämme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän tulisi taistella totuuden ja vanhurskauden puolesta. Jos veli tekee syntiä, tai vanhimmiston jäsen tai pastori toimii epäoikeudenmukaisesti, heitä täytyy puhutella heidän synnistään. Tämä johtaa usein riitaan; mutta jos kantamme perustuu Raamattuun eikä ole kysymys vain riitelemisestä riitelemisen vuoksi tai oman tahtomme toteuttamisesta, silloin riidan synti koskee niitä, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan ojennusta.

Nöyryys Jumalan edessä saa meidät puolustamaan uskoa ja vanhurskautta. Tämä käy ilmi siitä, että nämä jakeet edeltävät välittömästi Paavalin ohjetta siitä, että meillä on oltava Kristuksen mieli, joka on nöyryys.

    Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli,
    joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan
    kaltainen,
    vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet
    havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;
    hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.
    (Fil. 2:5-8)

Näemme siis, että taivaallinen Isämme haluaa meidän olevan tottelevaisia, aivan niin kuin Jeesus oli tottelevainen. Sillä se on osoitus nöyryydestämme. Ulkonainen hurskaus ei itsessään kuitenkaan riitä rakkauden käskyn tottelemiseen. Kaikki on tehtävä uskosta luottaen siihen, että Pyhä Henki saa meidät vakuuttuneiksi Jumalan sanan noudattamisen tarpeesta niissä kohdin, joissa olemme vajaat, ja että teemme parannuksen niissä asioissa.

On monia alueita, joissa meidän on kannettava toinen toistemme kuormia, ja se vaatii usein meiltä paljon uhrautumista. Nykyinen psykologisten teorioiden korostaminen (ellemme ole suorastaan niiden vallassa?), joka rajoittaa palvelutyötämme, tekee helpoksi löytää tekosyitä olla auttamatta muita. Mutta Raamattu ei aseta rajoituksia.

    Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei
    ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?
    Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla
    ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta 
    ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on?
    Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.(Jaak.2:14-17) 

Miten usein meillä onkaan mahdollisuus auttaa tarpeessa olevaa veljeämme, joka ei itse ole syypää ahdinkoonsa, ja kuitenkin pidättäydymme siitä ahneudessamme. Alistamme itsemme kymmenysten maksamisen vaatimuksiin seurakunnissamme, mutta emme anna sen lisäksi, koska katsomme seurakunnan velvollisuuden olevan pitää huolta veljistä. Tämä on samaa kuin hyvinvointivaltion huolenpitoon luottaminen niiden kohdalla, joista huolehtiminen on laillinen velvollisuutemme.

Joissakin tapauksissa on suotavaa käyttää valtion tarjoamia etuisuuksia. Mutta meidän tulee Kristukseen uskovina siinä määrin kuin se on vallassamme, olla tukematta järjestelmää, joka on ottanut itselleen perheen ja seurakunnan roolin sukulaisistamme huolehtimisessa.

Antakaa seurakunnalle, mutta antakaa myös veljillenne. Älkääkä noudattako kymmenysten maksamista, vaan noudattakaa pikemminkin Herran ohjetta olla antamatta vasemman käden tietää, mitä oikea tekee (olla pitämättä kirjaa antamisistamme -- Matt. 6:3). Noudattakaa myös Paavalin ohjetta siitä, että on annettava iloisesti, ei nuristen, mitä Herra sydämellemme asettaa (2.Kor. 9:7).

Älkää lainatko veljellenne, vaan antakaa hänelle. Ja jos veli antaa teille, maksakaa se takaisin. Älkää odottako mitään muilta, vaan toimikaa niin, että he voivat odottaa teiltä kaikkea. Niin täytämme rakkauden lain, emmekä laske ihmissuhteittemme arvoa rahassa.

TARPEESSA OLEVIEN PALVELEMINEN

    Ja kun hyvää teemme, älkäämme  lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos
    emme väsy.
    Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin 
    uskonveljille.(Gal. 6:9-10)

Eräs seurakunnan tärkeistä tehtävistä on huolehtia sen jäsenistä. Päin vastoin kuin taakkojen kantaminen, tämä tehtävä on yhteisön tehtävä, ei yksilöiden.

Mutta koska nykyajan seurakunnat ovat enimmäkseen persoonattomia, yksilöiden tarpeita ei huomata. Ihmiset eivät helposti pyydä apua vierailta. Seurakunta, jonka johtajat ovat erillään seurakuntalaisista, ei juurikaan kannusta todella kärsiviä ihmisiä etsimään apua hengellisiin tai ajallisiin ongelmiinsa. Useinkin läheisin yhteys pastoriin on nopea kädenpuristus kirkon ovella. Ja senkin tarkoitus on pikemminkin olla kohteliaisuus, joka on osoitettu hyvälle puheelle kuin avuntarpeessa olevan mahdollisuus. Tottakai on aina mahdollista sopia hänen sihteerinsä kanssa sielunhoitoajasta.

Hyväntekeväisyyslautakunnat auttavat tietenkin siinä, missä voivat, mutta niiden jäsenet ovat usein vieraantuneita seurakuntiensa jäsenistä, varsinkin suurissa seurakunnissa. Yhdessä kokoontuvat ryhmät, jotka jakautuvat sitä mukaa kuin ne kasvavat liian suuriksi, pystyvät paremmin huolehtimaan yhteydessään olevien tarpeista. Ne saattavat tuntua joistakin ihmisistä liiankin läheisiltä, jos he eivät sitä halua. Viimeksimainittu ongelma ei ole kuitenkaan tosiuskovien ongelma, jotka ymmärtävätkin toisten puolesta uhrautumisen merkityksen.

Kun tarpeet on tuotu esiin seurakunnassa, vanhimmiston olisi päätettävä, mikä olisi paras tapa niiden täyttämiseksi, olkoot sitten hengellisiä, taloudellisia tai muunlaisia. Joka tapauksessa tarvitaan viisautta. Saatamme saada aikaan enemmän harmia kuin hyötyä yrittäessämme lievittää jokaista vaikeata olosuhdetta ehdoitta.

Yrittääkö veli auttaa itseään, ettei hänen tarvitsisi olla taakkana muille? Vai käyttääkö hän hyväkseen veljien rakkautta?

    Sillä jo silloin, kun olimme teidän tykönänne, me sääsimme teille, että kuka ei tahdo
    työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.
    Sillä me olemme kuulleet, että muutamat teidän keskuudessanne vaeltavat kurittomasti,
    eivät tee työtä, vaan puuhailevat sellaisessa, mikä ei heille kuulu.
    Semmoisia me käskemme ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, tekemään 
    työtä hiljaisuudessa ja syömään omaa leipäänsä.
    Mutta te, veljet, älkää väsykö tekemästä sitä, mikä hyvää on.
    Mutta jos kuka ei tottele sitä, mitä me tässä kirjeessä olemme sanoneet, niin 
    merkitkää hänet älkääkä seurustelko hänen kanssaan, että hän häpeäisi.
    Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä.
    (2.Tess. 3:10-15)

Auttavatko perheenjäsenet toinen toistaan? Huolehtivatko lapset vanhoista vanhemmistaan? Perheenjäseniltä on vaadittava tätä, elleivät he huolehdi omaisistaan:

    Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin
    hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi. (1.Tim. 5:8)

Ovatko lesket, jotka pyytävät apua, todellisia leskiä, jotka eivät saa tukea sukulaisiltaan ja täyttävätkö he Raamatussa esitetyt edellytykset avun saamiselle?

 Kunnioita leskiä, jotka ovat oikeita leskiä.
    Mutta jos jollakin leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, oppikoot nämä ensin hurskaasti
    hoitamaan omaa perhekuntaansa ja maksamaan, mitä ovat velkaa vanhemmilleen, sillä se on
    otollista Jumalan edessä.
    Oikea leski ja yksinäiseksi jäänyt panee toivonsa Jumalaan ja anoo ja rukoilee alinomaa,
    yötä päivää;
    mutta hekumoitseva on jo eläessään kuollut.
    Teroita tätäkin, että he olisivat nuhteettomat.
    Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin
    hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.
    Luetteloon otettakoon ainoastaan semmoinen leski, joka ei ole kuuttakymmentä 
    vuotta nuorempi ja joka on ollut yhden miehen vaimo,
    josta on todistettu, että hän on tehnyt hyviä töitä, on lapsia kasvattanut, 
    vieraita holhonnut, pyhien jalkoja pessyt, ahdistettuja auttanut ja kaiken hyvän
    tekemistä harrastanut.
    Mutta nuoret lesket hylkää; sillä kun he himokkaiksi käyden vieraantuvat 
    Kristuksesta, tahtovat he mennä naimisiin,
    ja ovat tuomion alaisia, koska ovat ensimmäisen uskonsa hyljänneet.
    He oppivat kylää kierrellessään vielä laiskoiksikin, eikä ainoastaan laiskoiksi, vaan
    myös juoruisiksi ja monitouhuisiksi ja sopimattomia puhumaan.
    Minä tahdon sentähden, että nuoret lesket menevät naimisiin, synnyttävät lapsia, 
    hoitavat kotiansa eivätkä anna vastustajalle mitään aihetta solvaamiseen.
    Sillä muutamat ovat jo kääntyneet pois seuraamaan saatanaa.
    Jos jollakin uskovaisella naisellla on leskiä, niin pitäköön niistä huolen, älköönkä
    seurakuntaa rasitettako, että se voisi pitää huolta oikeista leskistä.
    (1.Tim. 5:3-16)

Nämä tuntuvat kovilta sanoilta leskistä, jotka menevät uudestaan naimisiin. Mutta tämä tuomio ei koskenut kaikkia leskiä; se koski niitä, jotka olivat antaneet lupauksen palvella Jumalaa ja saivat sen perusteella avustusta seurakunnalta. He rikkoivat nuo lupauksensa ja siten uskonsa Jumalaan ja siteensä seurakuntaan.

Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat päätökseen, pitääkö auttaa ja miten paljon pitää auttaa. Joka tapauksessa vanhurskaan vanhimmiston on tehtävä lopullinen päätöksensä näissä asioissa Raamatun ja Pyhän Hengen johtamina. Anteliaisuuden yhdistyneenä harkintaan tulisi olla leimaa-antavaa niin seurakunnan kuin yksityisen ihmisenkin hyväntekeväisyydelle. Rajoitettu apu jopa seurakunnan ulkopuolella oleville on sallittua, jos heihin voidaan soveltaa samoja kriteerejä kuin seurakunnan sisälläkin.

YHTEENVETO

Tässä ensimmäisessä osassa artikkelisarjastamme "Lopun ajan seurakunta" on esitetty muutamia rohkeita väitteitä, jotka saattavat loukata monia, jotka pitävät seurakuntaansa kelvollisena ja raamatullisena. Tarkoituksemme ei ole väheksyä mitään seurakuntaa tai antaa ymmärtää, ettei ole mitään Jumalan sanalle uskollisia seurakuntia. Päin vastoin, tunnemme monia pastoreita, jotka ovat tukeneet meitä tehtävässämme varoittaa lopun ajan eksytyksistä.

Meidän jokaisen on kuitenkin mentävä vielä pitemmälle, kuin vain koetella itseämme olemmeko uskossa; meidän on koeteltava myös ne, joiden kanssa olemme seurakuntayhteydesssä. Meidän on arvioitava johtajamme Jumalan sanan valossa, ja koeteltava heidän opetuksensa ja mitä he kehottavat meitä harjoittamaan. Sitä mukaa kuin vaarat lisääntyvät, on entistä tärkeämpää tietää, keneen voimme luottaa, varsinkin mitä tulee johtajiin.

Varoittavatko johtajamme meitä keskuudessamme esiintyvistä eksytyksistä, vai jättävätkö he sellaiset asiat sikseen peläten, että he muussa tapauksessa menettäisivät koko joukon kannattajistaan?

Rohkaisevatko he meitä mukaan kyseenalaisiin liikkeisiin eivätkä välitä vakavista harhaopeista tunnepohjaisten kokemusten hyväksi?

Valmistavatko he meitä pahimman mahdollisen tilanteen varalle, jos Herran tulo viipyy emmekä pääsekään ahdistuksen ajasta niinkuin monet toivovat?

Meidän on vastattava näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, jotta voimme edelleen luottaa niihin, jotka kantavat vastuuta hengellisestä hyvinvoinnistamme. Aika on liian lyhyt, jotta voisimme enää leikkiä kirkkoa; ellemme ole vakavissamme halukkaita uhraamaan kaikkea Herran ja Hänen kansansa hyväksi, emme ole valmiita kohtaaman Häntä.

Vertauksessaan Taivaan valtakunnasta (Matt. 25:14-30) Jeesus teki eron hyödyllisen ja laiskan palvelijan välillä. Hänen päätössanansa ovat hätkähdyttävät:

    Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei
    ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on.
    Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja 
    hammasten kiristys.'(Matt. 25:29-30)

Kunpa meitä kaikkia pidettäisiin hyvinä ja uskollisina palvelijoina. Löytäköön jokainen tehtävän Herran viinitarhassa, niin että olemme tekemässä Hänen työtään, kun Hän tulee eikä vain lepuuttamassa itseämme kirkonpenkissä kerran tai kaksi viikossa.