Merrill F. Unger antaa lisävalaistusta liljan asemaan jumalanapalvelusmenoissa Aserasta toiselta nimeltään Astartesta kirjoittaessaan:Ylösnousemus on uskomme elintärkein tekijä. Jos panemme luottamuksemme ainoastaan Jeesuksen kuolemaan, Hän ei ole meidän kannaltamme sen merkittävämpi, kuin kuka tahansa maan päällä elänyt ihminen. Ilman Kristuksen ylösnousemusta meillä ei ole toivoa (1. Kor. 15:12-19). Kuitenkin kirkon käsitys ylösnousemuksesta on täynnä väärinkäsityksiä, pakanallisia vaikutteita ja teologisia ennakkokäsityksiä.
Syksyllä 1981, kun ensi kertaa aloin tehdä tätä tutkimusta, tarkoitukseni oli laatia kaksisivuinen analyysi tietyistä pääsiäistraditioista, joilla ei todellakaan ole mitään tekemistä meidän Herramme ylösnousemuksen kanssa. Odotin saavani sen valmiiksi hyvissä ajoin pääsiäiseksi 1982.
Tutkimusta tehdessäni aloin vähitellen ymmärtää, että minulla oli ollut koko elämäni ajan vääriä käsityksiä Vapahtajamme ylösnousemuksesta. Näiden väärien käsitysten seurauksena monet valtavat siunaukset puuttuivat elämästäni.
Herääminen ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun ottaa huomioon roomalaiskatolisen kasvatukseni. Mutta totuus on totuus, ja on aikoja, jolloin meidän on myönnettävä Jumalalle, itsellemme ja muillekin, että olemme uskoneet vääriä asioita ja toimineet siitä syystä tietyissä suhteissa väärin.
Sitä mukaa kuin Herra avasi minulle Raamattua, kaksi sivua kasvoi neljäksi, sitten kahdeksaksi ja lopulta kuudeksitoista sivuksi. Luettavanasi on nyt kolmen vuoden osa-aikaisen, mutta intensiivisen tutkimustyön moneen kertaan kirjoittamani tulos.
Tarkoitukseni ei ollut "todistaa" mitään paitsi se, että meidän kristittyjen pitäisi olla huolellisia siinä, miten ilmaisemme uskoamme traditioissamme (tässä tapauksessa pääsiäistraditioissa). Mitä enemmän tutkin Raamattua ja objektiivista, tosiasioihin perustuvaa historiankirjoitusta, sitä selvemmin ymmärsin, että muutamat kristilliseen "intelligentsiaan" kuuluvat ovat jakaneet meille väärää tietoa, eivätkä ole harjoittaneet todellista tieteellistä tutkimusta. He ovat kuulleet toinen toisiltaan virheellistä opetusta, jota opetetaan edelleen, kyselemättä totuuden perään. En tarkoita, että tutkijat olisivat epärehellisiä tai että he eivät etsisi totuutta. Mutta heillä ei ole opiskeluaikanaan paljonkaan aikaa tehdä omaa, oman uskonnollisen oppilaitoksensa käyttämistä oppikirjoista riippumatonta tutkimusta. Tämän seurauksena ne meistä, jotka ovat vähemmän oppineita, ovat ottaneet kyselemättä vastaan "teologisten asiantuntijoiden" teorioita.
Näin ollen mielestäni oli elintärkeää antaa kristillisen älymystön edustajille mahdollisuus kritikoida johtopäätöksiäni minkä tahansa raamatullisen tai historiallisen todistusaineiston avulla.
Käännyin ensiksi kolmea eri teologista oppilaitosta edustavan kolmen kreikankielen professorin puoleen. He suhtautuivat puhelinsoittoihini myönteisesti ja suostuivat arvioimaan ensimmäistä versiota artikkelistani. Kaksi heistä (Tri Dennis Hutchison Talbot Theological Seminarystä, ja Tri David Clark Southern California Collegesta) palauttivat saamansa artikkelit korjauksin ja kommentein varustettuina. Olen kiitollinen heille siitä, että he uhrasivat aikaansa kiireisistä aikatauluistaan huolimatta tarjotakeen apuaan, vaikka kumpikaan ei ollut samaa mieltä johtopäätöksistäni.
Heidän esittämiensä argumenttien ansiosta ryhdyin entistä perusteellisempiin tutkimuksiin, ei siksi, että olisin halunnut todistaa teesini oikeiksi, vaan koska halusin todella löytää totuuden. Käyttäen pelkästään perinteistä roomalaiskatolista ja protestanttista tutkimusaineistoa uskon voineeni todistaa tyydyttävällä tavalla löytämäni totuudet.
Ollakseni mahdollisimman objektiivinen ja voidakseni korjata mahdolliset virheet, painatin tästä artikkelista rajoitetun painoksen ja lähetin ne yli 800:lle professorille, jotka edustavat yli 100 kristillistä yliopistoa, korkeakoulua ja raamattukoulua. Ne kuuluvat eri uskontokuntiin ja suuntauksiin, osa on jopa roomalaiskatolisia. Koska uskon, että kristillisissä opinahjoissa on monia rehellisiä totuuden etsijöitä, liitin artikkelin kansilehdelle seuraavansisältöisen kirjeen:
Rakas veli Kristuksessa,
Tämä rajoitettu painos artikkelia "Totta ja tarua ylösnousemuksesta" on lähetetty
sinulle samoin kuin lukuisille muillekin erilaisia kirkollisia suuntauksia edustaville
papeille, teologeille, raamatullisten kielten asiantuntijoille ja
kirkkohistorioitsijoille pyytäen, että voisit analysoida sen huolellisesti, niin että
mahdolliset virheet löydettäisiin. Artikkeli on lähetetty myös niille rakkaille pyhille,
jotka ovat pyytäneet tätä tutkielmaa, jotkut jopa jo kaksikin vuotta sitten.
Käsitän, että tämä sisältää runsaasti epäsovinnaista ainesta. Siitä syystä on
äärimmäisen tärkeää, että se arvioidaan mitä ankarimmin. Jos tämä vaatimaton
tutkimukseni kauhistuttaa sinua, pyydän kärsivällisyyttä. Olen käyttänyt tietämykseni
mukaan parhaimpia tietolähteitä.
Käännynkin nyt puoleesi toivoen, että jos sinulla on mielipiteitä, jotka
vahvistavat, heikentävät tai tuhoavat jonkin argumenteistani, voisit esittää ne minulle
ja merkitä sivun ja kappaleen, johon viittaat. Voit vapaasti tehdä merkintöjä tähän
kappaleeseen ja palauttaa sen minulle, jos se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Haluan
korostaa sitä, että minua kiinnostavat lähinnä lausunnot, jotka perustuvat selkeästi
Raamattuun tai jotka ovat historiallisesti todistettavissa. Ihmisten omat kehitelmät tai
traditiot eivät kelpaa sen paremmin tukemaan kuin kumoamaankaan mitään.
Ottaen huomioon kiireiset aikataulunne ymmärrän, että tämä on melkoisen työläs pyyntö
ja olen hyvin kiitollinen kaikista vastauksista. Arvostan erityisesti mahdollisimman
nopeita vastauksia.
Kiitos siitä, että otatte huomioon tämän pyynnön. Herra teitä siunatkoon Hänen
palveluksessaan.
Hänen nimessään
Albert James Dager
toimittaja&kustantajaMaaliskuuhun 1985 mennessä (seitsemän kuukauden kuluttua) en ollut vielä saanut ainuttakaan vastausta. Enkä ole saanut vastauksia senkään jälkeen. Rukoiltuani paljon asian puolesta päätin, että jos kenelläkään näistä oppineista teologeista ei ole esittää laillisia todisteita tämän tutkimuksen kumoamiseksi ennen pääsiäisen 1985 deadlinea esitän sen lukijoilleni silloin. Toimin niin, vaikka minua olikin varoitettu siitä, että Media Spotlight saattaa siinä tapauksessa menettää lukijoitaan.
Tämä artikkeli kannattaisi lukea kahteen kertaan. Teologiset näkemyksemme saavat meissä usein aikaan puolustuskannan. Lukiessamme jotain osaa, saatamme keskittyä johonkin argumenttiin, jolla kiistämme edellä esitetyn väitteen emmekä huomaa, että parhaillaan lukemamme aineisto saattaa olla vastaus mielessämme olevaan vasta-argumenttiin.
Jotkut ihmiset saattavat myös loukkaantua, kun heille esitetään kovia faktoja. Heistä saattaa tuntua, että heidän kirkkoaan kohtaan hyökätään epäoikeudenmukaisesti. Mutta minä en hyökkää mitään kirkkoa tai seurakuntaa vastaan; tuon ainoastaan totuutta sinne, mistä sitä puuttuu. Tärkeintä ei ole se, mikä kirkko tai seurakunta -- olkoon roomalaiskatolinen tai protestanttinen -- on eksytyksen alkulähde tai levittäjä. Jumalaa kiinnostaa pikemminkin se, sallimmeko Pyhän Hengen herättää meidät totuuden tuntemiseen ja kun olemme tulleet sen tuntemaan, sen tottelemiseen.
Kirkoissa ja seurakunnissa on monia traditioita, joiden alkuperä on ajan mukana hämärtynyt ja jotka perustuvat pikemminkin kulttuuriin kuin Jumalan sanaan. Suuri osa näistä traditioista esiintyy tiettyinä juhla-aikoina ja juhlapäivinä. Nimenomaan joulu ja pääsiäinen ovat täynnä tuhansia vuosia vanhasta Babylonian mysteeriuskonnosta lähtöisin olevia traditioita.
Kirkko on saanut näitä pakanallisia vaikutteita erityisesti roomalaiskatolisen kirkon kautta. Rooman uskonnollinen järjestelmä on vain muutaman askeleen päässä Babylonian uskonnollisesta järjestelmästä. Roomalaiskatolinen kirkko omaksui tiettyjen kompromissien seurauksena monia rituaaleja ja symboleja Rooman pakanauskonnoista -- ja siis Babylonian mysteeriuskonnosta.
Eräs tuon prosessin käännekohtia oli, kun Rooman keisari Konstantinus I (s. 280? k. 337) julisti kristinuskon Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Konstantinuksen kautta kirkko sai otteeseensa vahvan sotilasmahdin, jonka avulla se pyrki laajentamaan valtapiiriään koko tunnettuun maailmaan.
Ikivanhat traditiot eivät hevillä kuole, ja niinpä ihmiset pitivät kiinni epäjumalistaan ja taikauskostaan. Itse asiassa monet kirkon hierarkiassa uskoivat itsekin noihin epäjumaliin ja taikauskoon. Niinpä he siirsivät pakanalliset traditionsa uuden "uskontonsa" liturgiaan. Sen sijaan, että kirkko olisi opettanut kansalle Jumalan sanaa, kirkko omaksui erilaisia pakanallisia tapoja ja varjeli kansaa Jumalan sanalta, paitsi kirkollisen hierarkian opettamana ja tulkitsemana. Paavinvallan alaisena kristinuskosta tuli itse asiassa uudenlainen mysteeriuskonto.
Kaikki roomalaiskatolisessa kirkossa eivät kuitenkaan olleet näin jumalattomia. Monet sen piirissä nousivat kapinaan. Roomalaiskatolisen kirkon aggressiivisimmat opportunistit vaiensivat kuitenkin vastaansanojat tehokkaasti. Kautta aikojen on kuitenkin ollut niitä, jotka ovat pitäytyneet puhtaasti Jumalan sanaan ja vastustaneet eksytyksiä vainoista huolimatta. Monet ovat oikeaa tietoa saatuaan kieltäytyneet noudattamasta pakanallisia traditioita, jotka vaarantavat heidän uskonsa.
Nämä tosiasiat mielessämme tutkimme seuraavaksi joitakin pääsiäiseen liittyviä pakanallisia traditioita. Vaikka saatkin näihin traditioihin liittyvää tietoa tästä artikkelista ja muualtakin, viisauden siihen mitä näillä tiedoilla teet, saat Jumalalta (Jaak. 1:5, 2. Kor. 6:14-18).
Isis, Egyptin hedelmällisyysjumalatar. Häntä palvottiin tyypilliseen naisjumalille osoitettuun tapaan. Monissa kulttuureissa naisjumalat olivat kaikkein korkeimpia. Isis oli alunperin Ishtar, babylonialaisten "Taivaan jumalatar".
Suomenkielen sana "pääsiäinen" on lähtöisin juutalais-kristillisestä pascha-juhlasta (lat., kreik. ja hepr. pesach). Sen sijaan englanninkielen sana "easter" tarkoittaa jotain aivan muuta. Se tulee sanasta Eostre tai Ostara, joka on anglosaksilaisen kevään jumalattaren nimi. Huhtikuu oli omistettu hänelle.¹ Ostaraa palvottiin muinaisessa germaanien mytologiassa. Hän oli alunperin Babylonian "Taivaan kuningatar" Ishtar, joka oli suosituin babylonialaisten ja assyrialaisten jumalista.² Ishtaria vastasi Egyptissä Isis, Foinikiassa Astarte, Kreikassa Afrodite ja Roomassa Venus -- he kaikki olivat hedelmällisyyden jumalattaria. Raamatussa häntä kutsutaan Astarteksi (1.Kun. 11:33).
Babylonialaisen perimätiedon mukaan Ishtar oli sekä Tammuksen vaimo että äiti.³ Heidän tarunsa perustuu Semiramiksen ja hänen poikansa Nimrodin, Baabelin perustajan elämään (1. Moos. 10:6-10). Semiramiista kertovat tarut ovat täynnä irstautta ja seksuaalisia perverssioita.
Samoin kuin Egyptin Isiksellä tälläkin jumalattarella oli mm. seuraavia arvonimiä: "Meidän valtiatteremme", "Meren tähti", "Ruusu, taivaan kuningatar", "Jumalan äiti", "Esirukoilija" ja "Tahraton neitsyt".4
Roomalaiskatoliset tunnistavat nämä arvonimet samoiksi, joita heidän kirkkonsa käyttää Mariasta, Jeesuksen maallisesta äidistä. Roomalaiset, jotka olivat tottuneet pitämään Ishtaria Venus-jumalattarena, käyttivät hänestä monia niistä arvonimistä, joita heidän esi-isänsä olivat käyttäneet naispuolisista jumalistaan.
Pakanallisen Rooman villitys luoda jumala tai jumalatar joka tarkoitukseen, vaikutti siihen, että papit keksivät "suojeluspyhimykset", joiden puoleen voi kääntyä tärkeissä asioissa. Siihen perustuu myös Marian palvonta "Kanssavapahtajana, kaikkien armojen välittäjänä".5 Kuitenkaan ei Raamatussa missään kohdin edes viitata ajatukseen "Taivaan kuningattaresta", "Jumalan äidistä", "Kanssavapahtajasta" tai "Välittäjästä". Jumalan sana sanoo, että "yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus". (1. Tim. 2:5) Ainoastaan Jeesus on meidän pelastuksemme välittäjä. Hänen sanansa Joh. 16:23-30:ssä vakuuttavat meille, että uskovina me emme tarvitse edes Jeesusta rukoilemaan Isää puolestamme. Koska olemme Jumalan lapsia, Hän käskee meidän rukoilla suoraan Isää.
Roomalaiskatolinen kirkko työntää Raamatun sivuun ja samalla kiilan taivaallisen Isän ja Hänen lastensa väliin pakanallisen filosofian muodossa ja kutsuu noita Mariaa koskevia oppeja "traditioiksi". Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että sen perinteet yhdessä sen opettamisauktoriteetin kanssa ovat samanarvoiset Jumalan sanan kanssa.6 Vaikka on totta, että nämä Mariaa koskevat myytit perustuvat traditioon, ne eivät kuitenkaan ole kristillistä perinnettä, vaan pikemminkin Ishtar-myyttiin perustuvaa traditiota.
Tutkikaamme nyt, mistä syystä kristityt muistelevat Jeesuksen ylösnousemusta nimenomaan samaan aikaan vuodesta kuin babylonialaiset viettivät "Taivaan kuningattaren" kunniaksi vietettävää juhlaa (engl. easter).
Koska eri nimillä eri kulttuureissa esiintyvä Ishtar oli nimenomaan hedelmällisyyden jumalatar, hänen nimensä yhdistettiin kevätpäiväntasauksen aikaan tapahtuvaan maan henkiin heräämiseen. Kevään myötä kuolleelta näyttänyt luonto herää elämään. Pakanuuden aikana oli yleistä palvoa tuona aikana tiettyjä hedelmällisyyden jumalia.
Nikean kirkolliskokouksessa (311 jKr) määrättiin, että Kristuksen ylösnousemusta oli vietettävä kevätpäivän tasauksen aikaan ja pääsiäissunnuntaiksi määrättiin ensimmäinen sunnuntai kevätpäivän tasauksen jälkeen. Koska astrologinen ajanlasku ei käy yksiin nykyisen (paavi Gregorius XIII:n v. 1582 käyttöönottaman) gregoriaanisen kalenterimme kanssa, kevätpäivän tasauksen ajankohta vaihtelee vuosittain. Se vaihtelee tavallisesti maaliskuun lopusta huhtikuun loppupuolelle. Siten pääsiäinen on liikkuva juhla, ja pääsiäissunnuntain ajankohta vaihtelee 12 vuoden jaksoissa.7 Tämä Nikean kirkolliskokouksen määräys oli ainoastaan jo jonkin aikaa jatkuneen Rooman kirkon käytännön vahvistamista.
100-luvun lopulla esiintyi kiistaa siitä, milloin Kristuksen ylösnousemusta olisi vietettävä. Aasian seurakuntien vanhimmat vastustivat roomalaisten tapaa viettää Kristuksen ylösnousemusta ensimmäisenä kevätpäivän tasauksen jälkeisenä sunnuntaina sen sijaan, että sitä olisi vietetty Nisan-kuun 14. (vanhan heprealaisen kalenterin mukaan Aviv-kuu). Nisan-kuun 14. päivä on juutalaisten pääsiäispäivä -- eli Happamattoman leivän juhlan valmistuspäivä. Koska Jeesus kuoli 14. Nisan-kuuta, Hän nousi ylös 17. Nisan-kuuta, joka olisi siis oikea päivä Kristuksen ylösnousemuksen viettämiselle. Mutta siihen aikaan roomalaiskatolisessa kirkossa esiintyi juutalaisvastaisuutta, jonka takia vaadittiin juhlien muuttamista mieluummin roomalaisten pakanallisten juhlien mukaan, sen sijaan, että ne olisi sijoitettu Jumalan sanan mukaisiin aikoihin. 8
Pääsiäissunnuntai on vain yksi niistä monista juhlapäivistä -- "pakollisista juhlapäivistä" -- jotka roomalaiskatolinen kirkko on asettanut. Roomalaiskatolisten on kuolemansyntiin syyllistymisen uhalla (iankaikkisen kadotuksen ansaitseva synti) suoritettava pakollisina juhlapäivinä tiettyjä, kirkkolaissa määrättyjä toimituksia.9 Tärkeimmät näistä juhlapäivistä alkavat jo edellisen illan vigilialla.
Kristuksen ylösnousemuksen juhlapyhä on "velvoittava", mikä tarkoittaa ehtoolliseen osallistumisvelvoitetta vähintään kerran pääsiäisen aikana "kuolemansyntiin" syyllistymisen uhalla. Monet katoliset täyttävät tänä aikana velvollisuutensa tunnustaa vähintään kerran vuodessa syntinsä "papille".
Apstoli Paavalilla oli sanansa sanottavana erityisten päivien vieton pakottamisesta:
Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan
eivät jumalia ole.
Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala
tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien
puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?
Te otatte vaarin päivistä ja kuukausista ja juhla-ajoista ja vuosista.
Minä pelkään teidän tähtenne, että olen ehkä turhaan teistä vaivaa nähnyt.
(Gal. 4:8-11)Jopa näinkin varhaisessa vaiheessa kirkon historiaa Paavali katsoi tarpeelliseksi nuhdella seurakuntia uskonnollisten rituaalien noudattamisesta ja sellaisten lakien noudattamisesta, joita he pakanuutensa aikana noudattivat. Nämä lait koskivat tiettyjä juhlapäiviä, joita yritettiin Kristukseen uskovien vapaudessa elävät pakottaa noudattamaan ja siten viettämään pakanallisia juhlapäiviä. Tänäkin päivänä monet kirkot velvoittavat edelleen jäseniään noudattamaan Rooman ihmistekoisia lakeja tiettyjen "päivien, kuukausien, juhla-aikojen ja vuosien" vietosta, kun samanaikaisesti ollaan piittaamatta Jumalan säätämistä juhlista.
Pääsiäissunnuntaita edeltävää neljänkymmenen päivän jaksoa kutsutaan paastonajaksi. Roomalaiskatolinen kirkko määräsi aikoinaan paastonajan katumuksen ja paaston ajaksi, jota alun perin kutsuttiin latinaksi "Quadragesimaksi" ("neljäskymmenes").10 Monet kirkot edellyttävät -- tai ainakin toteuttavat -- tuona aikana paastoa ja kieltäymystä. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko on näiden rajoituksien alkuupanija, ne ovat tunkeutuneet myös protestanttisiin kirkkoihin, vaikkakin vähemmän sitovina. On selvää, ettei paastossa ja kieltäymyksissä ole sinänsä mitään pahaa. Mutta jos kirkko vaatii niiden toteuttamista uskonnollisina velvoitteina, se sotii Kristuksessa olevaa vapauttamme vastaan (Kol. 2:16).
The Catholic Encyclopedia toteaa paastonaikaisesta ja tiettyinä muinakin aikoina noudatettavasta kieltäymyksestä seuraavaa:
Kieltäymyksen laki sitoo kaikkia yli 14-vuotiaita; kieltäymyksen, ts. paaston velvoitus,
joka tarkoittaa vain yhteen täyteen ateriaan ja kahteen kevyempään ateriaan pitäytymistä
vuorokauden aikana, sitoo kaikkia katolisia 21 ikävuodesta 59 vuoteen. Se kieltää
lihan, lihakeittojen ja lihasta valmistettujen kastikkeiden syömisen. Täydellistä
kieltäymystä noudatettaessa näitä ruokia ei syödä ollenkaan. Osittaista
kieltäymystä noudatettaessa näitä ruokia voidaan syödä pääaterialla.11 Koska roomalaiskatolinen kirkko ei usko, että Jeesuksen ristinkuolema poistaa täydellisesti synnin rangaistuksen12, katumusta (itsensä kuolettamista hurskauden ja itsensäkieltäymyksen kautta) harjoitetaan erityisesti paastonaikana. Toinen roomalaiskatolisia koskeva kielto paastonaikana on naimisiinmeno, sen sijaan on murehdittava Kristuksen kuolemaa.
Roomalaiskatolisen kirkon mukaan paastonaika on säädetty Herran katkeamattoman neljäkymmenpäiväisen paaston (Matt. 4:3-4) muistoksi ja "pääsiäismysteeriin" valmistautumiseen.13 Mutta koska Raamattu tai edes traditio ei yhdistä Jeesuksen paastoa ja Hänen ylösnousemustaan, on syytä olettaa, että paaston juuret ovat syvemmällä.
Kirkkohistorian alkuvaiheessa ei noudatettu neljänkymmenen päivän pituista paastonaikaa pääsiäiseen valmistautumiseksi, vaikka kristillistä pääsiäistä kyllä vietettiin samanaikaisesti juutalaisen pääsiäisen kanssa. Vasta 500-luvulla roomalaiskatolinen kirkko velvoitti jäsenensä paastoon ja kieltäymykseen ennen pääsiäistä. Ei siis ole hämmästyttävää, että havaitsemme samanlaisen neljänkymmenen päivän pituisen, kevään alkaessa tapahtuvan itsensäkieltäytymisen jakson monissa pakanakulttuureissa.
Muinaiset egyptiläiset noudattivat neljäkymmentä päivää kestävää paastoa Osiriksen kunniaksi. Osiriksen sanottiin olevan Isiksen aviomies ja poika.14
Kreikkalaiset viettivät merkittävää neljänkymmenen päivän suruaikaa Cereksen tyttären Proserpinen muistoksi, kun Pluto, helvetin jumala, vei hänet pois.
Tämä kreikkalainen taru käy yksiin Ishtarin kanssa, joka etsiessään pyhää eliksiiriä poikansa Tammuksen henkiinherättämiseksi astuu alas Hadekseen. Talven kuollut tila symboloi Ishtarin maan alla elävien ruhtinattarien vankina oloaikaa. Kun jumalat havaitsivat Ishtarin poissaolon merkityksen luonnolle, he lähettivät sanansaattajia Hadeksen valtiattarelle vaatien Ishtarin vapauttamista. Hänen oli myönnyttävä, ja Ishtar sai palata maan päälle tuomaan tullessaan kevään runsauden.15
Alexander Hislop kertoo, että "Yezidit eli Kurdistanin pakanalliset paholaisenpalvojat noudattivat sellaista neljänkymmenen päivän keväistä paastoa ja olivat perineet tavan muinaisilta opettajiltaan babylonialaisilta".16
Huomaamme siis, että tällaisesta ennen kevätpäiväntasausta pidettävästä neljänkymmenen päivän paastosta on tietoja kautta koko maailman jo kauan ennen kristillistä aikaa. Juuri ennen tällaisen pakanallisen paastonajan alkua vietettiin remujuhlia, joihin kuului mitä hedonistisimpia tapoja. Pidettiin karnevaaleja, joissa ihmiset esiintyivät erilaisiksi jumaliksi pukeutuneina ja harrastivat näissä paraateissa avoimesti seksuaalisia perverssioita.
Tänään sitä vastaa (tavallisesti kolmen päivän pituinen) laskiaisaika juuri ennen tuhkakeskiviikkoa ja paastonajan alkua. Laskiainen huipentuu erilaisiin juhliin, joista tunnetuimpia ovat Mardi Gras (ransk. sananm. rasvatiistai), jolloin remutaan ja juodaan ennen paastonajan kieltäymyksiä.
Kaikista pääsiäissymboleista muna on merkittävin. Niitä värjätään eri värisiksi, niitä koristellaan antaumuksella ja usein jopa kalliilla aineilla, niitä valmistetaan suklaasta ja niiden merkeissä järjestetään leikkejä -- luettelo on loputon.
Mistä tämä muniin liittyvä hössötys? Mitä tekemistä munalla on edes Jeesuksen ylösnousemuksen kanssa?
Vaikka joidenkin mielestä muna symboloi ylösnousemusta (elämä syntyy kuolleelta näyttävästä esineestä), muna on todellisuudessa hedelmällisyyden symboli. Monissa muinaisissa pakanakulttuureissa se edusti luonnon suvunjatkamisvoimia, keltuainen oli auringon symboli.
Babylonialaiset, egyptiläiset, kreikkalaiset, roomalaiset, kiinalaiset, meksikolaiset, intiaanit, kaikki antoivat -- ja monet antavat yhä -- munalle erikoissijan palvonnassaan.
Kaikkien munien isoisä on "kosminen muna",
Babylonian mysteeriuskonnosta peräisin oleva käsite,
joka levisi kautta koko Egyptin ja näiden maiden kanssa
tekemisissä oleviin kulttuureihin.Kosminen muna, jonka ympärille on kiertynyt käärme on orfisten mysteerien vanha symboli. Muna edustaa kosmosta, käärme tulista luovaa henkeä. Muna kuvaa myös filosofin sielua ja käärme muinaisia mysteereitä, jotka antoivat tietoa initioidulle.
Juutalaiset kabbalistit toivat Israeliin Egyptin mysteeriuskonnon opetuksia. Näiden opetusten ja Jumalan ilmoittaman totuuden sekoituksesta syntyi turmeltunut uskonnollinen järjestelmä. Kabbalistit puhuvat AIN SOPHista, "Ikivanhinten ikivanhimmasta", joka on iankaikkinen olento ja kaiken alkuunpanija. AIN SOPHin luonnetta symboloi ympyrän kehä, joka sinänsä on iankaikkisuuden symboli. Ympyrä kuvasi kabbalistien uskoa siihen, että avaruuden oletettiin olevan suljettuna suureen kristallipalloon. Sen ulkopuolella ei ole mitään, ei edes tyhjyyttä.
Tuossa pallossa, joka symboloi AIN SOPHia, tapahtuu luomista
ja häviämistä. Jokainen alkuaine ja periaate, joka ikinä on
mukana iankaikkisessa kosmisessa syntymässä, kasvussa ja
hajoamisessa, on tuon läpinäkyvää ainetta olevan
käsittämättömän pallon sisällä. Se on tuo kosminen muna,
joka ei mene rikki, ennenkuin tulee se suuri
päivä, jolloin välttämättömyyden kehä päättyy,
jolloin kaikki palaa alkunsa syyhyn. 17Orfilainen Phanes-jumala esitettynä kosmisen munan keskikohdalla. Huomaa ympärillä olevat astrologiset symbolit. (Modenalaisessa basreliefissä toiselta vuosisadalta jKr.)
Itäintialaisessa tarustossa erillään olevat elementit tulivat yhteen aikojen alussa "kohtalon" voimasta ja muodostuivat munaksi luomisen vesissä. Ensimmäinen jumalolento istui tuon munan sisällä tuhannen vuoden ajan. Sitten loistava lootus puhkesi hänen navastaan. Tästä lootuksesta syntyi Brahma, pyhän hindulaisen kolminaisuuden luoja-jumala.18
Ehkä tärkein pääsiäistä symboloivaan munaan liittyvä myytti on munan yhteys Venukseen. Tämän Ishtarin (josta tulee engl. pääsiäistä tarkoittava sana 'easter') roomalaisen vastineen uskottiin kuoriutuneen taivaallisesta munasta.
Syntyjään egyptiläinen Hyginus, joka vastasi Rooman Palatiinin kirjastosta ensimmäisellä vuosisadalla eKr, kertoo Venuksen syntymästä:
Suunnattoman suuren munan kerrotaan pudonneen taivaasta Eufrat-virtaan. Kalat
vierittivät sen rantatörmäälle, jossa kyyhkyset olivat asettuneet sen päälle
hautomaan sitä. Ja munasta kuoriutui Venus, jota myöhemmin kutsuttiin syyrialaiseksi
jumalattareksi.19
Tämä "syyrialainen jumalatar" on Astarte, sama kuin babylonialaisten Ishtar.Tällaisia "Ishtarin munaa" koskevia pakanallisia myyttejä on niin paljon, ettei niitä kaikkia voi tässä esittää. Mutta on tärkeätä, että tutkimme tiettyjä sen käyttöön liittyviä pääsiäisperinteitä.
Madonna ja lapsi riippuvan munan alapuolella. Tämän 1400-luvulta olevan maalauksen symbolismi on ilmeinen: muna, joka kuvaa uudistumista, antaa voimansa auringon esiin tuoneelle Madonnalle, joka saa osakseen samankaltaista palvontaa kuin vastaavat pakanalliset jumalattaret. Madonna ja lapsi on ollut jo vuosisatojen ajan taiteilijoiden suosikkiaihe, jonka symbolismi on peräisin muinaisista mysteereistä, joihin he ovat olleet vihkiytyneitä. Babyloniassa ja Egyptissä palvottiin samaan tapaan äitijumalatarta ja hänen poikaansa. (Piero della Francescan maalaus vuodelta 1472)
Kukaan ei tiedä, missä ja milloin pääsiäismunien värjäämisperinne on syntynyt. Tiedetään kuitenkin, että tuo tapa on yleinen kaikissa yhteiskunnissa. Primitiivisissä kulttuureissa munien värjääminen yhdistetään hyvään tai huonoon onneen, riippuen väreistä ja kuvioista ja samoin siitä, miten munia seremonioissa käytetään. Maissa, joissa roomalaiskatolisuus on vallalla, värjättyjä munia käytetään Kristuksen, Marian ja tiettyjen pyhimysten kuvien yhteydessä.
Euroopassa punainen väri on yleisin pääsiäismunien väri ja siinä uskotaan olevan maagista voimaa. Irlantilainen runoilija William Butler Yeats kirjoitti teoksessa Fairy and Folk Tales of the Irish Peasantry: "Punainen on kaikissa maissa maaginen väri, ja on ollut jo varhaisimmista ajoista alkaen."20
Kiinassa oli tapana tarjoilla punaisia munia Tin Hau -festivaalissa, jota vietettiin Taivaallisen kuningattaren kunniaksi, merkkinä kiitollisuudesta rukousvastauksista, varsinkin jos oli rukoiltu poikaa.21
Vanhassa Romaniassa punaiset munat tunnettiin rakkaudenomenoina, jotka symboloivat nuorten tyttöjen rakkaudenkaipuuta. Slaavilaisille ne merkitsivät kiihkeää intohimoa; joillakin seuduilla tytön oli tapana vastarakkauden varmistaakseen keittää munia punaisessa väriliemessä roomalaiskatolisen papin siunaamalla tulisijalla.22
Vaikka suurin osa pääsiäisleikeistä on unohtunut, muutama niistä on vielä suosiossa. Useimpien pääsiäisleikkien pohjalla ovat muinaisten uskontojen hedelmällisyyskultit. Näiden kulttien hedelmällisyyden symboleja ovat pupu ja muna, jotka ovat antaneet aiheen monille leikeille ja tavoille, joihin liitty paljon taikuutta. Tärkein niistä lienee pääsiäismunien metsästys.
Tässä leikissä lapsille kerrotaan, että "Pääsiäispupu" on muninut munia eri paikkoihin ja että lasten on etsittävä ne. Joskus tietyistä munista saa palkinnon tai siitä miten monta niitä löytää. Tästä on paljon muunnelmia.
Se, että pupu munii munia, johtuu siitä, että molemmat ovat hedelmällisyyden symboleja. Sellaisten munien metsästys oli alunperin kevätrituaali, johon liittyi taikauskoa ja lupauksia hyvästä vuodesta sille, joka onnistuu munien metsästyksessään.23 Pupu onkin sopiva hedelmällisyyden symboliksi näissä maagisissa rituaaleissa, koska se pystyy lisääntymään nopeasti ja runsaasti.
Perinteiset ristikoristeiset pääsiäispullat ovat eräs esimerkki monista pääsiäisleivonnaisista. Niitä on leivottu jo 1500 eKr. Esimerkiksi profeetta Jeremia puhuu tietynlaisista Taivaan kuningattaren kunniaksi leivotuista kakuista:
Mutta sinä älä rukoile tämän kansan puolesta, älä kohota heidän puolestaan huutoa ja
rukousta äläkä niillä minua ahdista; sillä en minä sinua kuule.
Etkö näe, mitä he tekevät Juudan kaupungeissa ja Jerusalemin kaduilla?
Lapset kokoavat puita, isät sytyttävät tulen, ja vaimot sotkevat taikinaa
valmistaaksensa uhrikakkuja taivaan kuningattarelle, ja he vuodattavat juomauhreja
muille jumalille, minulle mielikarvaudeksi.
Minulleko he tuottavat mielikarvautta, sanoo Herra, eivätkö pikemmin itselleen, omaksi
häpeäksensä?(Jer. 7:16-19)Näistä pääsiäisleivonnaisista ehkä tunnetuimpia ovat ristikoristeiset pullat. Leivonnaiset valmistetaan usein myös pupujen muotoisiksi, ja ne koristellaan "munilla" ikäänkuin pupu olisi ne muninut.24 Koska puput eivät muni, on selvää, että tässä on kysymyksessä näihin asioihin liittyvä esoteerinen symbolismi.
Joka pääsiäinen naiset saavat kaikkialla maailmassa lahjaksi valkoisia liljoja, ja kirkkojen "alttarit" ovat näiden kauniiden kukkien peitossa, koska niitä pidetään pääsiäisen symboleina. Tämän tavan alkuperä on ehkä kaikkein oudoin kaikkien pääsiäistraditioiden historiasta.
Raamatussa ei ole kovin monia viittauksia liljaan, eikä yhtään sellaista, joka viittaisi symbolisesti Jeesukseen. Korkean veisun 2:1 "laaksojen liljan" on usein sanottu viittaavan Jeesukseen. Mutta itse asiassa siinä morsian puhuu itsestään "Saaronin kukkasena ja laaksojen liljana". Jakeessa 2 sulhanen vahvistaa: "Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä."
Sallimme liljan kuvaavan karitsan morsianta (Ilm. 21:9-10), mutta meidän pääsiäisliljaksi kutsumamme kukka ei ole se, josta Raamatussa puhutaan, koska se ei kuulu Israelin kasvistoon. Monia liljalajeja on kutsuttu "pääsiäisliljaksi", tavallisimmin lilium longiforumia". (Suomessa pääsiäisliljaksi kutsutaan keltanarsissia. Suom. huom.) Juuri mm. tätä kukkaa eri maiden pakanat ovat pitäneet sukupuolielinten pyhänä symbolina. Kaksi tästä syystä palvottua kukkaa ovat Intian ja Egyptin lootus idässä ja ristiretkeläisten ruusu lännessä; molemmat ovat hindulaisuudessa naisen salaperäisen sukupuolisuuteen liittyvän luomisvoiman tunnuskuvia.
Sitä, mitä me pidämme nykyään pääsiäisliljana, pidettiin muinoin fallisena symbolina.25 Kreikkalaiset uskoivat, että se puhkesi Heran (joka oli heidän "Taivaan kuningattarensa") maidosta ja jota roomalaisilla vastasi Juno.26
Myöhemmin roomalaiskatolinen kirkko otti liljan siveyden ja Marian symboliksi, koska tuo kirkko uskoo Marian pysyneen neitsyenä.27 Siten Heran ja Junon kautta tapahtuva Ishtarin palvonta löysi vastineensa roomalaiskatolisen kirkon Marianpalvonnasta. On mielenkiintoista havaita, että lähes kaikessa ylösnousemusta kuvaavassa taiteessa esiintyy pääsiäislilja.
Merrill F. Unger antaa lisävalaistusta liljan asemaan jumalanapalvelusmenoissa Aserasta toiselta nimeltään Astartesta kirjoittaessaan:
Esiintyy usein alastomana naisena leijonan vieressä,
lilja toisessa ja käärme toisessa kädessä
Qudshuksi, "pyhyydeksi" hahmoteltuna,
eli moraalisesti turmeltuneena "Pyhänä",
koska hän oli kurtisaani-jumalatar.
Samalla tavoin miespuoliset prostituoidut olivat
pyhittäytyneet Qudhsu-kultille
ja harjoittivat prostituutiota hänen kunniakseen,
ja heidät kuvattiin qedishimeiksi "sodomiiteiksi"...
Lilja on tyypillisesti kanaanilainen
sulouden ja seksuaalisen vetovoiman symboli
ja käärme hedelmällisyyden symboli...
Hän ja hänenlaisensa olivat erikoistuneet
seksiin ja sotaan ja hänen pyhäkkönsä olivat
laillistettujen paheiden temppeleitä.
Hänen turmeltunut kulttinsa oli jatkuva vaara...
Israelille ja himon ja murhan romantisointi
kanaanilaisten uskonnossa sai sen
vajoamaan syvälle alhaisuuteen.28
Tell Beit Mirsimistä löydetty noin
1450-luvulta peräisin oleva laatta, jossa
Astartella on molemmissa käsissään liljoin
kruunatut kepit.29
1500-luvun uskonpuhdistus toi mukanaan vapautumista Rooman kahleista. Tuona aikana ja sen jälkeen kehittyneet protestanttiset lahkot olivat niin perinteistään riippuvaisia, että monet Rooman opetukset omaksuttiin enempiä kyselemättä. Vieläpä monet huomattavat raamatunselitysteokset ovat saaneet vaikutteita enemmän roomalaiskatolisista traditioista kuin objektiivisesta Jumalan sanan tutkimisesta (vaikka niiden tekijät kauhistuisivatkin tätä ajatusta). Nämä traditiot ovat vaikuttaneet käsitykseemme "pitkäperjantaista" ja "pääsiäissunnuntaista".
Yleensä oletetaan, että Jeesus kuoli Pitkänäperjantaina ja nousi ylös aikaisin sunnuntaiaamuna. Tämä uskomus on periytynyt vuosisadalta toiselle roomalaiskatolisen tradition seurauksena. Kirkko on tulkinnut kaikkien neljän evankeliumin kuvaukset naisten vierailusta Jeesuksen haudalla Hänen ylösnousemuksensa jälkeen niin, että Jeesus olisi noussut ylös sunnuntaina.
Se on myös tulkinnut Markuksen 15:42-46 niin, että Jeesus olisi kuollut ja että Hänet olisi haudattu perjantaina:
Ja kun jo oli tullut ilta, ja koska oli valmistuspäivä, se on sapatin aattopäivä,
tuli Joosef, arimatialainen, arvossapidetty neuvoston jäsen, joka hänkin odotti Jumalan
valtakuntaa, rohkaisi mielensä ja meni sisälle Pilatuksen luo ja pyysi Jeesuksen
ruumista.(Mark. 15:42-43)Molemmat olettamukset ovat väärän tulkinnan seurausta, eikä Raamattu eikä mikään luotettava historiallinen todistusaineisto niitä tue.
Ensi silmäyksellä saattaa tuntua vähemmän tärkeältä, minä päivänä Jeesus kuoli ja minä päivänä Hän nousi ylös. Mutta Raamatun kritisoijat näkevät tässä ristiriidan Jeesuksen sanojen, kun Hän sanoo olevansa haudassa kolme päivää ja kolme yötä (Matt. 12:38-40) ja sellaisen opetuksen kanssa, että Hänet olisi haudattu perjantaina ja että Hän olisi noussut ylös sunnuntaiaamuna.
Meidän on pystyttävä vastaamaan kriitikoille -- ei teorian eikä tradition perusteella, vaan Jumalan sanan selkeän opetuksen perusteella.
Jeesuksen väitteen uskottavuus, kun Hän sanoo olevansa Messias ja samoin koko evankeliumin totuus lepää Hänen näitä päiviä koskevan profetiansa paikkansapitävyyden varassa.
Jotta voisimme tavoittaa totuuden, meidän on aloitettava Jeesuksen profetiasta koskien Hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan.
Fariseukset hyökkäsivät Jeesusta vastaan kyseenalaistamalla Hänen toimensa Hänen parantaessaan sairaita sapattina (Matt. 12:1-15). Hänen vastauksiaan ei voitu kiistää ja Hänen parjaajillaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää Häneltä merkkiä.
Mutta hän vastasi heille ja sanoi: "Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee
merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonaan merkki.
Sillä niinkuin Joonas oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on myös
Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.(Matt. 12:39-40) Se, että Jeesus toistaa tämän profetian Matteus 16:4:n mukaan, korostaa sitä, että ainoa merkki, jonka Hän antaisi todistukseksi siitä, että Hän on Messias, ei ollut ainoastaan Hänen ylösnousemuksensa, vaan myös Hänen kolme päiväänsä ja kolme yötään haudassa. Ja Hänen sanojensa on osoittauduttava paikkansapitäviksi, sillä minkä tahansa Hänen lausumansa profetian osoittautuminen paikkansapitämättömäksi todistaisi Hänet vääräksi profeetaksi (5. Moos. 18:20-22). Jos Hänen profetiansa osoittautuisi paikkansapitämättömäksi, me olisimme itse asiassa sellaisen ylösnousemuksen vääriä todistajia, jota ei tapahtunutkaan. Sillä Jumala ei nostaisi ylös väärää profeettaa.
Jos Jeesus oli haudassa enemmän tai vähemmän kuin kolme päivää ja kolme yötä (72 tuntia tai hyvin lähellä tuota aikaa), Hänen profetiansa ei olisi toteutunut, ja Hän olisi petkuttaja, niinkuin Hänen vihollisensa väittivät (Matt. 27:63). Kuitenkin roomalaiskatolisen ja useimpien prostestanttien tulkinnan mukaan Hän oli haudassa perjantai-illan auringonlaskusta sunnuntaiaamun auringonnousuun -- eli vain puolet Hänen profetoimastaan ajasta!
Ne, jotka ovat perjantain ristiinnaulitsemisen ja sunnuntain ylösnousemuksen kannalla, pitävät Jeesuksen puhetta kolmesta päivästä ja yöstä idiomaattisena ilmaisuna; juutalaisten "päivä" saattoi viitata mihin tahansa päivän aikaan. Esimerkiksi tässä tapauksessa "kolme päivää" olisi voinut tarkoittaa osaa perjantaista, koko lauantaita ja osaa sunnuntaista. Tämä saattaisikin olla pätevä argumentti, ellei Herra olisi sanonut erityisesti "kolme päivää ja kolme yötä, jolloin minkäänlainen lingvistinen tulkinta ei voi tarkoittaa muuta kuin kokonaista kolmea päivää ja yötä eli 72 tuntia. Tarkoittiko Hän kolmea päivää ja kolmea yötä vai profetoiko Hän huolimattomasti?
Myös Joona 2:1, johon Jeesus viittasi profetiassaan, toteaa selkeästi, että Joona oli kalan vatsassa "kolme päivää ja kolme yötä". Jeesus itse määritteli päivän (päiväsajan) pituudeksi kaksitoista tuntia (Joh. 11:9).
Raamatullisen laskutavan mukaan kokonainen päivä (päivä ja yö yhteensä) kesti auringonlaskusta auringonlaskuun, kun taas me nykyajan ihmiset perustamme ajanlaskumme gregoriaaniseen kalenteriin ja laskemme vuorokauden kestävän keskiyöstä keskiyöhön.
Yö, joka kesti siis auringonlaskusta sen nousuun oli jaettu neljään "vahtivuoroon", joista jokainen oli kolmen tunnin pituinen:
Ensimmäinen vartiovuoro: 18-21
Toinen vartiovuoro: 21-24
Kolmas vartiovuoro: 00-03
Neljäs vartiovuoro: 03-06Päivä (auringonnoususta auringonlaskuun) oli jaettu tunteihin. Esimerkiksi:
Kolmas tunti: 08-09
Kuudes tunti: 11-12
Yhdeksäs tunti: 14-15
Kahdestoista tunti: 17-18Tiedämme Matt. 27:45-50 perusteella, että Jeesus kuoli yhdeksännen tunnin aikana, ts. 14-15. Luukas 23:54 ja Johannes 19:42 toteavat, että Hänet pantiin hautakammioon juuri ennen auringonlaskua samana päivänä. Eli, jos Hän kuoli ja hänet haudattiin perjantaina, Hän ei olisi voinut nousta ylös sunnuntaina ja olla uskollinen sanoilleen. Toisin päin: jos Hän nousi ylös sunnuntaina, Hän ei olisi voinut kuolla ja tulla haudatuksi perjantaina.
Mutta eikö Raamattu kerro meille, että Jeesus nousi ylös viikon ensimmäisenä päivänä -- eli sunnuntaina? Ei kerro. Vastoin yleistä käsitystä, mikään kohta Raamatussa ei kerro, minä päivänä Jeesus nousi haudasta. Korkeintaan se kertoo, milloin naiset tulivat haudalle voidellakseen Hänen ruumiinsa hyvänhajuisilla yrteillä. Tutkikaamme kaikkien neljän evankeliumin kohtia, joita käytetään "todistamaan", että Jeesus nousi ylös sunnuntaina:
Matteus 28:1:
Ja kun sapatti oli päättynyt ja viikon ensimmäisen päivän aamu koitti, tulivat Maria
Magdaleena ja se toinen Maria katsomaan hautaa.
Markus 16:1-2:
Ja kun sapatti oli ohi, ostivat Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome
hyvänhajuisia yrttejä mennäkseen voitelemaan häntä.
Ja viikon ensimmäisenä päivänä he tulivat haudalle ani varhain, auringon noustessa.
Luukas 24:1-3:
Mutta viikon ensimmäisenä päivänä ani varhain he tulivat haudalle, tuoden mukanaan
valmistamansa hyvänhajuiset yrtit.
Ja he havaitsivat kiven vieritetyksi pois haudalta.
Niin he menivät sisään, mutta eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista.
Johannes 20:1
Mutta viikon ensimmäisenä päivänä Maria Magdaleena meni varhain, kun vielä oli pimeä,
haudalle ja näki kiven otetuksi pois haudan suulta.Lukiessamme jokaisen muun paitsi Matteuksen kertomusta kohta kohdalta huomaamme, että kivi oli jo vieritetty kun naiset tulivat paikalle. Matteus 28:2-4 mainitsee erinäisiä tapahtumia (maanjäristyksen, enkelin tulevan ja vierittävän kiven jne.), niin että saa sen vaikutelman, että kaikki tämä olisi tapahtunut samanaikaisesti. Tämä ei kuitenkaan kävisi yksiin kolmen muun kuvauksen kanssa. Mutta jos ymmärrämme Matteuksen kuvauksen yleiskuvauksena monimutkaisemmasta tapahtumasarjasta, jolloin jakeet 2-4 olisivat ikäänkuin lisähuomautus, ymmärrämme kertomukset paremmin.
Joka tapauksessa jopa Matteus toteaa, että nämä tapahtumat tapahtuivat "kun sapatti oli päättynyt (auringon laskiessa lauantaina) ja viikon ensimmäisen päivän aamu koitti" Arndt and Gingrichin mukaan Matteuksen sanat (kr. te epiphoskouse eis) olisi oikeastaan käännettävä "oli kääntymässä kohti", eikä niin, että aamu koittaisi.30 Toinen sopiva synonyymi olisi "lähestyi". Samaa sanaa käytetään Luukas 23:54:ssä: "...ja sapatti oli alkamaisillaan". Sen sijaan kreikankielen sana "diaugazo" tarkoittaa nimenomaan "auringon nousua". Sitä on käytetty esimerkiksi 2. Piet. 1:19:ssä: "kunnes päivä valkenee".
Lisävahvistusta siihen, että naiset tulivat sapatin lopulla, saamme Novumin interlineaarisesta käännöksestä, jossa tämä kohta on käännettynä: "myöhään sapattina, valjetessa ensimmäiseksi viikon"(Matt. 28:1 Novum).
Klassisessa kreikassa on tapauksia, jolloin "opse" ("myöhään") on käännetty "jnkn jälkeen". Parhaimmissa selitysteoksissa todetaan. että näin saattaisi olla tässäkin tapauksessa. Mutta yleisin käyttö -- varsinkin Uudessa Testamentissa, joka on Koine kreikkaa -- on "myöhään". Varsinkin Matteus käyttää aina sanaa "meta" kun on kysymys jostain, joka tapahtuu jonkun "jälkeen". Välittämättä siitä, miten muut kirjoittavat, Matteukselta olisi epäjohdonmukaista käyttää "opse"-sanaa ainoastaan tässä tapauksessa merkitsemään "jonkun jälkeen". Täten Matteus 28:1 osoittaa, että kun viikon ensimmäinen päivä oli alkamassa (tai lähestymässä), Jeesus oli jo noussut ylös. Mitä muuta tämä voi tarkoittaa, kuin että Jeesus ei noussut sunnuntaina, vaan sapattina?
Luukkaan ja Johanneksen kuvaukset kertovat meille, että naiset tulivat haudalle "ani varhain" ja "varhain, kun vielä oli pimeä". Niissä ei mainita tarkempaa kellon aikaa. Sen sijaan Markus toteaa, että naiset "tulivat haudalle ani varhain, auringon noustessa" (kr. anateilantos tou heliou: "nousemassa aurinko").
Mutta vaikka naiset olisivat tulleet haudalle auringonnousun jälkeen sunnuntaina, tosiasia on silti, että Jeesus oli jo noussut ylös. Raamatussa ei siis sanota, että Hän nousi ylös viikon ensimmäisenä päivänä. Siinä kerrotaan vain, milloin naiset tulivat haudalle ja (käännöstavasta riippuen) se tapahtui joko sapatin ollessa päättymäisillään tai auringon noustessa viikon ensimmäisenä päivänä.
Markus 16:9 toteaa: "Mutta ylösnousemisensa jälkeen hän varhain aamulla viikon ensimmäisenä päivänä ilmestyi ensiksi Maria Magdaleenalle, josta hän oli ajanut ulos seitsemän riivaajaa." Saattaa olla, että perimätieto sunnuntain ylösnousemuksesta on syntynyt naisten todistuksesta, jonka mukaan he olivat nähneet Jeesuksen varhain sunnnuntaiaamuna. Tästä johtuen tuo perimätieto voidaan joka tapauksessa jäljittää ensimmäisen vuosisadan lopulle tai toisen vuosisadan alkuun. Mutta ikä ei takaa totuutta. Se, mikä on tänään valhetta, on sitä vielä 2000 vuoden kuluttua. Saman kaavan mukaan se, mikä oli valhetta 2000 vuotta sitten, on valhetta vielä tänäänkin.
Ymmärrämme nämä raamatunkohdat sitten miten tahansa, tosiasia on, etteivät ne eivätkä mitkään muutkaan raamatunkohdat todista lopullisesti, että Jeesus olisi noussut ylös sunnuntaina. Kun otamme kaikki nämä raamatunkohdat huomioon, voidaan sanoa, että Raamattu kertoo jotain muuta.
Koska Raamatun alkuperäiset käsikirjoitukset vaikenevat Jeesuksen ylösnousemuksen ajankohdasta, meidän on palattava takaisin Jeesuksen profetiaan, jonka mukaan Hän olisi haudassa melkoisen tarkkaan 72 tuntia. Koska Hänet haudattiin juuri ennen auringonlaskua tai juuri auringon laskiessa (noin klo 18) kuolinpäivänään (Markus 15:42-47), laskemme tästä vain kolme päivää ja kolme yötä saadaksemme selville, että Hänen on täytynyt nousta ylös saman tunnin aikana ylösnousemuksensa päivänä.
Vaikka Jeesuksen ylösnousemus olisi tapahtunut auringonlaskun jälkeen sapattina ja siis viikon ensimmäisen päivän alkaessa, vastaava ajankohta olisi pikemminkin lauantai-ilta eikäsunnuntaiaamu. Ottaen huomioon kaikki sitä koskevat raamatunkohdat ja että Jeesus nähtiin varhain viikon ensimmäisenä päivänä, ainoa looginen ajankohta, jolloin Hän olisi voinut nousta ylös, on juuri ennen auringonlaskua sapattina. Kun laskemme taaksepäin kolme päivää ja yötä hetkestä juuri ennen auringonlaskua sapattina, tulemme siihen tulokseen, että Hän kuoli ja Hänet haudattiin keskiviikkona nykyisen kalenterimme mukaan.
Mutta sapattihan oli juuri alkamassa muutaman tunnin kuluttua Hänen kuolemastaan? Miten Hänet olisi voitu haudata päivää ennen sapattia, jos Hän nousi kuolleista sapatin ollessa päättymässä ja kuitenkin olla kolme päivää ja kolme yötä haudassa? Osa vastauksesta löytyy Johanneksen 19:31:stä:
Koska silloin oli valmistuspäivä, niin -- etteivät ruumiit jäisi ristille sapatiksi,
sillä se sapatinpäivä oli suuri -- juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että
ristiinnaulittujen sääriluut rikottaisiin ja ruumiit otettaisiin alas.Huomaa, että Johannes kutsuu lähestyvää sapattia "suureksi" (Joh. 19:31 yllä). Happamattoman leivän juhlan ensimmäinen ja seitsemäs päivä ovat "suuria sapatteja" -- kaksi vuoden seitsemästä "suuresta sapatista". Suuret sapatit ovat erityisiä lepopäiviä tiettyjen Jumalan asettamien juhlien viettämiseksi. Ne voivat sattua mille viikonpäivälle tahansa. Tämä raamatunkohta osoittaa, että kyseessäoleva sapatti ei ollut viikottainen sapatti.
Lue nyt Johannes 19:14, jossa todetaan, että Jeesus ristiinnaulittiin pääsiäisen valmistuspäivänä". Tämä valmistuspäivä oli pääsiäispäivä, päivä ennen ensimmäistä happamattoman leivän juhlan päivää, ja oikeastaan man leivän päivä (Matteus 26:17). "Happamaton leipä" viittaa aikaan, jolloin kodissa ei saanut olla hiivalla nostatettua leipää. Se ei koskenut ainoastaan seitsemää juhlapäivää, vaan siihen sisältyi myös pääsiäispäivä, niin että happamattoman leivän päiviä oli kaiken kaikkiaan kahdeksan. Pääsiäispäivänä syötiin pääsiäisateria, ja se oli myös happamattoman leivän juhlan valmistuspäivä. Se voidaan laskea haluttaessa "happamattoman leivän juhlaan".
Miksi siis Johannes toteaa, että Jeesus kuoli samaan aikaan kuin pääsiäislampaita teurastettiin ja synoptisten evankeliumien mukaan Hän söi pääsiäislammasta opetuslastensa kanssa? Tämä näennäinen ristiriitaisuus johtuu viimeisen ehtoollisen tekstien väärin käsittämisestä.
Ensiksikin "ensimmäinen happamattoman leivän päivä" tarkoittaen ajankohtaa, jolloin opetuslapset kysyivät Jeesukselta, minne he valmistaisivat pääsiäisaterian, on eri asia kuin happamattoman leivän juhlan ensimmäinen päivä -- joka on suuri sapatti ja pääsiäispäivän jälkeinen päivä.
Toiseksi, koska raamatullinen päivä alkaa auringonlaskusta, Pääsiäispäivä ei ollut ainoastaan se päivä, jonka iltapäivänä Jeesus kuoli, vaan myös se päivä, jona Hän söi pääsiäisaterian edellisenäiltana. Nyt meidän on tutkittava Raamattua, jossa kreikankielisessä tekstisssä käytetään "ensimmäisenä happamattoman leivän päivänä" -ilmaisua viimeisen ehtoollisen ajan määrityksessä.
Huomaa, ettei mikään kreikankielisistä teksteistä sano "happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä". Niissä sanotaan ainoastaan "ensimmäisenä happamattoman leivän päivänä" tai "happamattoman leivän ensimmäisenä" tai "happamattoman leivän päivänä". Kreikankielisissä teksteissä ei käytetä "juhla"-sanaa. Tämä on tärkeätä, jotta ymmärrämme minä päivänä Herra kuoli lukiessamme seuraavia selostuksia:
Mutta ensimmäisenä happamattoman leivän päivänä opetuslapset tulivat Jeesuksen tykö ja
sanoivat: "mihin tahdot, että valmistamme pääsiäislampaan sinun syödäksesi?"(kr.
"Te de prote ton asumon...")
Ja ensimmäisenä happamattoman leivän päivänä, kun pääsiäislammas teurastettiin, hänen
opetuslapsensa sanoivat hänelle: "Mihin tahdot, että menemme valmistamaan
pääsiäislampaan sinun syödäksesi?"(kr. "Kai te prote hemera ton asumon ote to pascha
ethuon")
Niin tuli se happamattoman leivän päivistä, jona pääsiäislammas oli teurastettava.
(kr. "Helthen de he hemera ton azumon he edei thuesthai to pascha...")
"Mutta ennen pääsiäisjuhlaa...
Ja ehtoollisella oltaessa" (kr. "pro de tos eortos tou pascha...kai deipronu...")
Syötiinkö viimeinen ehtoollinen ennen pääsiäisjuhlaa, kuten Johannes sanoo vai syötiinkö se Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, niinkuin jotkut uskovat synoptikkojen antavan ymmärtää? Näyttää siltä, että meillä on kolme mahdollista skenaariota:
Koska raamatullisessa päivässä on kaksi iltaa (ensimmäinen auringon lakiessa ja päivän alkaessa, ja toinen auringon laskiessa ja päivän päättyessä), mikä näistä kolmesta skenariosta on oikea, niin että kaikki evankeliumit ovat täydellisessä sopusoinnussa? Jotta voimme ratkaista tämän arvoituksen, meidän on ymmärrettävä käytetyt termit. Kussakin tapauksessa on avainlause "happamattoman leivän ensimmäisenä".
Ensimmäisessä skenariossa (Matt. 26:17) voitaisiin Nisan-kuun 15. päivää -- pääsiäispäivän jälkeistä päivää -- kutsua "happamattoman leivän ensimmäiseksi", koska se aloitti seitsemän päivän pituisen Happamattoman leivän juhlan. Matteus ei kuitenkaan voinut viitata Nisan-kuun 15. päivään, koska me tiedämme Matteuksen evankeliumista, että Jeesus kuoli valmistuspäivänä (Matt. 27:62), joka on Nisan-kuun 14. Nisan-kuun 15. päivä olisi suuri sapatti, jolloin lampaita ei olisi voitu teurastaa.
Huomaa myös, että kreikankielisessä tekstissä ei sanota "happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä". Siinä sanotaan vain: "Happamattoman leivän ensimmäisenä". Se ei siis eroa oikeastaan siitä, miten Markus ja Luukas sen sanovat.
Toisessa skenariossa (Mark. 14:12; Luuk. 22:7), olisi myös oikein kutsua Nisan-kuun 14. päivää -- pääsiäispäivää -- "ensimmäiseksi happamattoman leivän päiväksi", koska, vaikka se edelsikin Happamattoman leivän juhlan ensimmäistä päivää, se oli pääsiäisjuhlan ensimmäinen päivä, jolloin juutalaiset eivät saaneet nauttia nostatettua leipää (2. Moos. 12:6-18).
Mutta Jeesus ei olisi voinut syödä pääsiäisateriaa myöhään Nisan-kuun 14. päivänä, koska siinä tapauksessa Hänet olisi pitänyt ristiinnaulita 15. päivänä -- siis sapattina.
Ei ole siis muuta mahdollisuutta kuin kolmas skenario ellei Raamattu ole ristiriitainen ja/ tai Jeesus kuollut jonain muuna kuin pääsiäispäivänä. Kukaan Kristukseen uskova ei voi hyväksyä kumpaakaan näistä vaihtoehdoista, saati sitten kukaan Raamatun tutkija.
Se, että evankeliumien mukaan ehtoollinen nautittiin samana päivänä kuin uhrilampaita teurastettiin ei tuota ongelmaa, jos ymmärrämme, että pappien oli aloitettava aikaisin, koska pääsiäislampaiden uhraaminen oli valtavan mittava tehtävä.
Aloittamalla uhrien uhraamisen auringonlaskun jälkeen Nisan-kuun 13. päivän iltana ja 14. päivän alkaessa he voivat aloittaa tarpeeksi aikaisin pitkän ja uuvuttavan tehtävänsä ja täyttää silti lain, jonka mukaan uhrit oli uhrattava Nisan-kuun 14. päivän iltojen välissä (2. Moos. 12:1-20). Jeesus ja Hänen opetuslapsensa teurastuttivat uhrinsa ja söivät pääsiäisateriansa 14. päivän ensimmäisenä iltana (13. päivän auringonlaskun jälkeen). 14. päivän toisena iltana Jeesus haudattiin.
Kaikki tapahtui siten lain määräämänä päivänä. Jeesus söi pääsiäisaterian tavallista aikaisemmin, mutta koska Hän tulisi olemaan Jumalan pääsiäisuhri, Hänellä oli hyvä syy toimia niin.
Joka tapauksessa kaikki evankeliumit ovat tällä tavoin sopusoinnussa, koska 14. Nisan-kuuta -- pääsiäispäivä -- on ensimmäinen happamattoman leivän päivä ja 15. Nisan-kuuta ensimmäinen Happamattoman leivän juhlan päivä.
Ja mikä tärkeintä -- kaikissa evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus kuoli valmistuspäivänä, joka on aina 14. Nisan-kuuta -- pääsiäispäivä.
Siten Happamattoman leivän juhlan ensimmäinen päivä, joka on pääsiäispäivää seuraava päivä, on se sapatti, johon Joh. 19:31 viittaa. Markus 16:1-2 ilmoittaa, että samalla viikolla kuin Jeesus kuoli ja nousi ylös, oli kaksi sapattia -- pääsiäisen suuri sapatti ja tavallinen viikottainen sapatti. (Verrattavissa juhlapyhiin, jotka voivat osua mille viikonpäivälle tahansa)
Ja kun sapatti oli ohi, ostivat Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome
hyvänhajuisia yrttejä mennäkseen voitelemaan häntä.
Ja viikon ensimmäisenä päivänä he tulivat haudalle ani varhain, auringon noustessa. Naiset eivät olisi voineet mennä haudalle "kun sapatti oli päättynyt" (Matt. 28:1) tai "viikon ensimmäisenä päivänä ...ani varhain" (Mark. 16:2) ja ostaa ja valmistaa yrtit "kun sapatti oli ohi" (Mark. 16:1) elleivät jakeet tarkoita eri sapatteja. Naisten on täytynyt ostaa yrtit suuren sapatin jälkeen (sen viikon ensimmäisenä sapattina).
Pitäkäämme mielessä, että Happamattoman leivän juhlan ensimmäinen päivä on sapatti. On hyvin epätodennäköistä, että Markus olisi maininnut erikseen "kun sapatti oli ohi" ja "viikon ensimmäisenä päivänä...ani varhain" samassa kohdassa, ellei hän olisi puhunut kahdesta eri tapahtumasta.
Huomaa myös, että Mark. 16:1:ssä yksikköä "sabbatou" käytetään sapatista, jonka jälkeen naiset ostivat yrtit ("Kai diagenomenou tou sabbatou"). Mutta jakeessa 2 hän käyttää monikkoa "sabbaton" siitä sapatista, jonka lopulla naiset tulivat haudalle ("...mia ton sabbaton"="sapattien ensimmäisenä" tai viikon ensimmäisenä päivänä").
Vaikka eri kirjoittajat käyttävät joko yksikköä tai monikkoa puhuessaan sapatista, olisi epätodennäköistä, että sama kirjoittaja -- Markus -- käyttäisi sekä yksikköä että monikkoa samassa kohdassa tekstiä tarkoittaen samaa päivää. Hänen on täytynyt tarkoittaa kahta eri päivää.
Naiset ostivat siis yrtit ensimmäisen sapatin (pääsiäisen suuren sapatin) -- joka on yksikössä -- jälkeen, ja menivät haudalle toisen sapatin (viikottaisen sapatin) -- joka on monikossa -- lopulla.
Koska nämä tapahtumat tapahtuivat pääsiäisviikon aikana, ja Happamattoman leivän juhlan ensimmäinen päivä on suuri sapatti, on täysin Jumalan sanan mukaista -- ja loogista -- omaksua seuraava tapahtumien järjestys:
Kaikki tämä kumoaa "Pitkäperjantai"-"Pääsiäissunnuntai" -teorian.
Mutta eikö alkuseurakunta korvannut sapatin sunnuntailla, "Herran päivällä"? Täytyyhän olla joku peruste sille, että suurin osa kristityistä viettää sunnuntaita seitsemännen päivän sapatin sijasta.
Käsittäessämme, että Jeesus nousi ylös kuolleista lauantaina eikä sunnuntaina, on tärkeätä tutkia syitä siihen, että suurin osa seurakuntaa pitää sunnuntaita "Herran päivänä".
Meillä on vain kaksi -- ja vain kaksi -- lähdettä, joiden puoleen kääntyä saadaksemme valaistusta näihin kysymyksiin. Nämä kaksi lähdettä -- tai halutessasi todistajaa -- ovat historia ja Raamattu. (Kolmannen -- jota jotkut kutsuvat traditioksi -- kattaa historia, koska historia paljastaa traditioiden alkuperän.) Tutkikaamme ensin, mitä historia kertoo aiheestamme.
Ei ole niinkään varmaa, että apostolinen seurakunta vietti sunnuntaita seitsemännen päivän sapatin sijasta, niinkuin monet uskovat. Tutkiessamme kristittyjen historiankirjoittajien tarjoamaa todistusaineistoa, tulemme huomaamaan, että auktoriteetit, joihin tukeudutaan, ovat parhaimmillaankin kyseenalaisia.
Philip Schaff vetoaa teoksessaan History of the Christian Church Barnabakseen, Ignatiukseen ja Justinus Marttyyriin todisteena siitä, että ensimmäisen vuosisadan seurakunta vietti viikon ensimmäistä (tai kahdeksatta) päivää Herramme ylösnousemuksen muistoksi.
Vietämme kahdeksatta päivää ilolla, koska Jeesus nousi silloin kuolleista, ja
ilmestyttyään [opetuslapsilleen] nousi taivaaseen.31Tämä vaikuttaa vankalta todisteelta siitä, että Barnabas, eräs Paavalin huomattavimmista työtovereista piti sunnuntaita Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä ja samoin seurakunnan kokoontumispäivänä. Schaff kumoaa kuitenkin myöhemmin oman lähteensä uskottavuuden toteamalla:
Tämä epistola on aivan liian kiihkeä juutalaistamisvastaisuudessaan, jotta se voisi olla
apostoli Barnabaan kirjoittama.32Historiankirjoittajat pitävät yleisesti tätä Barnabaan kirjoittamaksi väitettyä kirjettä väärennöksenä. Ei ole varmaa, miltä ajalta kirje on peräisin, mutta se on voitu kirjoittaa niinkin myöhään kuin 130 j.Kr. Näistä seikoista huolimatta monet muutkin raamatunselittäjät kuin Schaff pitävät tätä kirjettä todisteena siitä, että Barnabas vietti sunnuntaita seitsemännen päivän sapatin sijasta. Sellainen tutkimustyö ei ole akateemisesti pitävää. Miten voidaan lainata "Barnabaan epistolaa" sen todistamiseksi, että sunnuntai on otettu käyttöön sapatin sijasta ja hylätä myöhemmin sama epistola väärennöksenä?
Vaikka tämän väärennöksen iän perusteella voitaisiin ajatella sunnuntain vieton Jeesuksen ylösnousemuksen muistopäivänä olleen käytössä ensimmäisen vuosisadan lopulla tai toisen vuosisadan alussa, emme silti tiedä sitä varmasti. Ja vaikka se olisikin ollut tapana jo ensimmäisellä vuosisadalla, sekään ei voisi ajaa Jumalan sanan edelle.
Barnabaan nimissä kirjoitetun epistolan kirjoittaja tulkitsi myös sapattikäskyn tarkoittavan kehotusta pyhyyteen eikä fyysiseen lepoon.33 Tämä on nykyään niiden suosima argumentti, jotka pitävät sapattia taakkana eikä siunauksena, joksi Jumala sen oli tarkoittanut (Jes. 58:13-14). Koska tätä asiakirjaa ei ilmeisestikään voida pitää luotettavan todisteena siitä, että oikea Barnabas olisi kehottanut viettämään sunnuntaita seitsemännen päivän sapatin sijasta, täytyy jokainen siihen perustuva teologinen tulkinta hylätä.
"...ei enää sapatin pyhittämisessä, vaan eläen Herran päivän mukaan, jolloin myös meidän
elämämme nousi kuolleista hänen kauttansa ja hänen kuolemansa kautta."35 Erääs tieteellisimmistä sapatista sunnuntaihin siirtymistä koskevan kiistan sunnuntaita kannattava tutkimus koostuu Tyndale Fellowship for Biblical Researchin (Cambridge, Englanti) sponsoroiman tutkimusprojektin asiakirjoista. Tutkimus aloitettiin 1973 ja tulokset julkaisi Zondervan Publishing House D.A. Carsonin toimittamana. Ignatioksen nimiin laitetusta lainauksesta Richard J. Bauckham, Manchesterin yliopiston (Manchester, Englanti) teologisen tiedekunnan luennoitsija toteaa:
Tämä tekstinkohta on saanut aikaan tekstuaalista väittelyä, koska ainoassa
olemassaolevassa kreikankielisessä käsikirjoituksessa lukee [kata kuriaken dzoen
dzontes], joka voidaan kääntää "eläen Herran elämän mukaan". Suurin osa tutkijoista on
kuitenkin nojautunut latinalaiseen tekstiin (secundum dominicam), jättäen pois [dzoen]
-sanan ja kääntäen "eläen Herran päivän mukaan"... On selvää, että Ignatioksen tarkoitus
ei ole tehdä eroa itse päivien välille, vaan kahden erilaisen elämäntavan välille, ts.
"sapatin pyhittämisen" (eli juutalaisen legalistisen elämän) ja Kristuksen
ylösnousemuselämän välille. Teksti voidaan parhaiten ymmärtää niin, että em. vastakohtaa
symboloidaan asettamalla nämä eri päivät vastakkain, koska sapatti symboloi
juutalaisuutta ja Kristuksen ylösnousemuksen päivä kristittyjen uutta elämää
Kristuksessa... Tuntuisi luonnolliselta, että tässä viitattaisiin viikottaiseen Herran
päivään, mutta pelkästään tämän tekstin nojalla emme voi olla asiasta
varmoja36
Bauchamin, samoin kuin muidenkin sapatin hylkäämistä kannattavien argumentti perustuu olettamukseen, että Jeesus olisi noussut ylös sunnuntaina. Ellei omaa tuota käsitystä, argumentille ei ole mitään muuta perustetta, sen paremmin tieteellistä kuin muutakaan. Ja jopa tässä sunnuntaita puoltavassa tutkimuksessa todetaan, että "todiste" siitä, että Ignatios olisi kannattanut sunnuntaita "Herran päivänä" ei ole mikään todiste.
Koska mitään muita Ignatiokseen viittaavia lähteitä ei ole, jotka tukisivat käsitystä siitä, että sunnuntai olisi syrjäyttänyt seitsemännen päivän sapatin pyhittämisen, kaikki Ignatiokseen viittaavat lainaukset on hylättävä.
Myös Justinus Marttyyrin kirjoitukset kuuluvat varhaiseen kirkkohistoriaan -- tällä kertaa lähempänä toisen vuosisadan keskivaihetta. Tästä kristitystä apologeetasta ei tiedetä kovinkaan paljon historiallisesti paitsi hänen omista kirjoituksistaan, joista noin puolet on alkuperältään epäselviä.37Dialogissaan juutalaisen Tryfon kanssa, jota pidetään Justinus Marttyyrin kirjoittamana, kirjoittaja käsittelee jatkuvaa sapattia ja erityisesti sunnuntaina vietettävää sapattia. Schaff toteaa tästä esityksestä:
Hän esittää syynä siihen, miksi viikon ensimmäinen päivä on valittu kristilliseen
jumalanpalvelukseen sen, että sinä päivänä Jumala karkotti pimeyden ja kaaoksen, ja
koska Jeesus nousi kuolleista ja ilmestyi yhteenkokoontuneille opetuslapsille, mutta ei
viittaa mitenkään neljänteen käskyyn.38Monet huomattavat historioitsijat pitävät epävarmana sitä, että Justinus Marttyyri olisi kirjoittanut tämän tekstin, vaikka tekstiä itseään pidetään kyllä historiallisena.39
(Meidän pitäisi myös pitää mielessä, että Justinus Marttyyri oli ensimmäinen, joka käytti kirkosta määritettä "katolinen", ts. "universaalinen". Tässä vaiheessa kirkko oli jo alkanut muotoutua pappien organisaatioksi, joiden tarkoituksena oli levittää roomalaiskatolisen kirkon auktoriteetti koskemaan kaikkia maailman kirkkoja. Monet Rooman keisarillisessa palatsissa olivat kääntyneet kristinuskoon, ainakin nimellisesti, samoin kuin monet kaupan, taiteiden ja tieteen alalla. Nämä tukivat kirkkoa. He olivat aikansa poliittisia vaikuttajia, jotka todennäköisesti vaikuttivat siihen, että roomalaiskatolisesta kirkosta tuli huomattava maailmanvalta. Tässä näemme esimerkin siitä, että mitä maailmallisempia ja vaikutusvaltaisempia kirkon vaikuttajat ovat, sitä kauemmas Jumalan totuudesta kirkko ajautuu.)
Samoin kuin Barnabaksen ja Ignatiuksen kohdalla, huomaamme historiallisten todisteiden puuttuvan, jotta voisimme lopullisesti osoittaa Justinus Marttyyrin puoltavan sapatin korvaamista "Herran päivällä" sunnuntailla. Ainoa teksti, jossa tuo kanta on tuotu esille, on "Dialogi juutalaisen Tryfon kanssa", jonka kirjoittajasta ei ole varmuutta.
Jos joku ihmettelee kuinka kukaan toisella vuosisadalla olisi voinut erehtyä näin tärkeässä asiassa, meidän on vain ajateltava, miten eri mieltä oman aikamme historioitsijat ovat vain muutama vuosikymmen sitten tapahtuneista asioista, vaikka nykyään on saatavilla historiallista tietoa aivan eri mittasuhteissa kuin tuona aikana, samoin on käytettävissämme aikamme tietotekniikka. Olisiko Justinus Marttyyri tai joku hänen aikalaisensa voinut tulkita edellisen vuosisadan tapahtumia? Tämä on melko varmaa. Koska mitään konkreettisia todisteita ei ole, jotka tukisivat näinkin huomattavaa Raamatusta poikkeamista, kirkon on perustettava käytäntönsä johonkin enempään kuin vain mahdollisuuksiin. Täten -- samoin kuin Barnabaan ja Ignatioksen kohdalla -- on Justinus Marttyyrin tekstit hylättävä sunnuntaita lepopäivänä tukevana todistusaineistona.
Vaikka näiden varhaisten tekstien epäselvä alkuperä ei sinänsä anna syytä torjua ajatusta siitä, että seurakunta olisi alkuvaiheessa alkanut pitää sunnuntaita jumalanpalveluspäivänä, katsotaan, että Tertullianus antoi "ensimmäisen selkeän todisteen sunnuntain viettämisestä lepopäivänä kristittyjen keskuudessa" kolmannen vuosisadan alkupuolella.40
Alkuvaiheessa Tertullianus oli kiinteässä yhteydessä roomalaiskatoliseen kirkkoon ja hän onkin kirjoittanut sille runsaasti latinankielistä kirjallisuutta ja liturgiaa. Hän kirjoitti De Orationen tuossa vaiheessa, ollessaan yhteydessä Roomaan. Siinä hän esittää sunnuntain jumalanpalveluspäivänä seitsemännen päivän sapatin sijasta.41
Kaiken tämän todistusaineiston pohjalla voimme todeta, ettei sunnuntain pyhittämisellä sapatin sijasta ole luotettavaa historiallista näyttöä ennen kolmatta vuosisataa, jolloin tuo käytäntö oli puhtaasti roomalaiskatolinen. Mitään luotettavaa apostolista todistusaineistoa siitä, että seurakunta olisi ensimmäisellä vuosisadalla pyhittänyt sunnuntain sapatin sijasta ei ole. Jos sellaista on, sunnuntaita kannattavat tutkijat eivät ole sitä esittäneet missään olemassaolevissa teoksissa. Tästä syystä, koska ennen Nikean kirkolliskokousta olevaa lähdeaineistoa ei ole, ei ole riittävästi historiallista todistusaineistoa, joka tukisi käsitystä siitä, että seurakunta olisi apostolien jälkeisenä aikana pitänyt sunnuntaita "Herran päivänä".
Historia paljastaa katkeran riidan, joka puhkesi seurakunnassa seitsemännen päivän sapatista kiinni pitävien ja niiden välillä, jotka halusivat hylätä sen, koska he tunsivat vastenmielisyyttä juutalaisia juuriaan kohtaan. Tämä riita koski suurimmaksi osaksi lähinnä itäistä kirkkoa, joka piti kiinni seitsemännen päivän sapatista ja Rooman latinalaista kirkkoa, joka hylkäsi sen.42
Rooman kirkon motiivina ei niinkään ollut halu pyhittää sunnuntai Herran ylösnousemuksen päiväksi, vaan pikemminkin sanoutua irti kaikesta, minkä juuret olivat juutalaisuudessa.43 Tämä oli mitä hatarin peruste muuttaa sitä, minkä Jumala on säätänyt ja pyhittänyt ihmisen parhaaksi (Jes. 58:13-14).
Tämän seurauksena sunnuntaista on tehty pakollinen jumalanpalveluspäivä, jota kutsutaan "Herran päiväksi" sen sijaan, että vietettäisiin seitsemännen päivän sapattia.
Rooma pani alulle "Herran päivän" saadakseen huomion kääntymään pois juutalaisesta sapatista ja pääsiäisjuhlasta. 44Mutta on selvää, ettei Rooman kirkon kannan taustalla ollut rakkaus, Raamattu tai Pyhän Hengen innoitus. Sen motivoijana oli sen sijaan antisemitismi (ja käytännöllinen poliittinen myönnytys pakanalliselle auringonpalvonnalle, jota käsittelemme seuraavassa luvussa).
Olkoot syyt mitkä tahansa, joka tapauksessa siinä vaiheessa, kun kirkko oli alkanut edes jossain määrin luopua sapatinvietosta, vähintään sata vuotta kirkkohistoriaa oli kulunut. Kun vertaamme sitä niihin lähes kahteen vuosituhanteen, jotka ovat kuluneet tähän päivään tultaessa, tuo aika näyttää lyhyeltä. Mutta sata vuotta riittää varsin hyvin vallanpitäjien tihutöihin (2. Tess. 2:7).
Neljännelle vuosisadalle tultaessa kirkosta oli tulossa huomattava poliittinen voimatekijä. Rooman keisarin Konstantinuksen tuella laillistettiin sunnuntai jumalanpalveluspäiväksi; Rooman valtakunnasta poistettiin seitsemännen päivän sapatin pyhittäminen. Mutta Konstantinuksen julistus ei määrännyt sapatinviettoa tai edes "Herran päivän viettoa", vaan pakanallisella nimellä kutsutun "Dies Solis" -päivän = Auringon päivän:
Kunnioitettavana Auringon päivänä levätkööt kaupunkien maistraatit ja asukkaat, ja
olkoot kaikki työpajat kiinni. Sen sijaan maaseudulla voivat maanviljelystä harjoittavat
ihmiset vapaasti ja laillisesti harjoittaa työtoimiaan; koska usein tapahtuu, ettei joku
muu päivä sovi yhtä hyvin kylvötöihin tai viinirypäleen istutukseen; niin ettei oikean
hetken käyttämättä jättäminen saisi aikaan taivaan runsaiden antimien
menettämistä.45Tällä tavoin roomalaiskatolinen kirkko otti käyttöön "Auringon kunnioitettavan päivän" viettämisen roomalaisen tavan mukaisesti, jossa aurinkoa palvottiin erityisesti viikon ensimmäisenä päivänä. Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että Rooman kirkon ehtoollisleipä oli muodoltaan samanlainen pyöreä kiekko kuin muinaisten egyptiläisten auringonjumala Osiriksen palvonnassa käytetty.46 Nyt eivät leipä ja viini olleet enää Herran ruumiin ja veren symboleja; maagisten loitsujen avulla nämä ainekset muuttuivat muka Hänen ruumiikseen ja verekseen kirjaimellisesti, joita on palvottava kuin Jumalaa:
Vastaten väitteisiin, joiden mukaan oli kysymys ainoastaan symbolisesta tai
hengellisestä läsnäolosta kirkko tuomitsi "jokaisen, joka kieltää, että meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä, samoin kuin Hänen sielunsa ja jumaluutensa,
ja siitä syystä koko Kristus todellisesti ja aineellisesti sisältyy Pyhän ehtoollisen
sakramenttiin, ja sanoo, että Kristus on läsnä sakramentissa ainoastaan kuvaannollisesti
tai voimallaan".
...Siksi ei voida sanoa, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri ovat
läsnä "ainoastaan sakramentissa ja sitä vastaanotettaessa, mutta ei sitä ennen eikä sen
jälkeen, ja että Herran todellinen ruumis jää pyhitettyihin ehtoollisleipiin tai niiden
osiin, jotka jäävät yli ehtoollisesta".
Kun käsitetään Kristuksen läsnäolon jäävän tällä tavoin ehtoollisaineksiin, on vain
loogista, että kirkko palvoo "siunattua sakramenttia" [ehtoollisleipää] samoin kuin
se palvoo itse Jeesuksen persoonaa. Näin ollen Häntä on palvottava pyhässä ehtoollisen
sakramentissa kaikkein korkeinta kunnioitusta (latria) osoittaen myös ulkonaisin menoin.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että "siunattua sakramenttia" on kunnioitettava
ainutlaatuisen juhlallisin menoin" ja "kannettava juhlallisesti paikasta paikkaan" ja
"asetettava julkisesti nähtäville ihmisten palvottavaksi".47Vahvistaen Trenton kirkolliskokouksen ehtoollista koskevan päätöslauselman (Istunto 13: Decree on the Eucharist, luku 5; Denz. 878 [1648]), Vatikaani II totesi vuonna 1972:
Kenenkään mielessä ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, etteikö uskollisten tulisi
osoittaa tälle kaikkein pyhimmälle sakramentille ["pyhitetylle" ehtoollisleivälle] sitä
palvontaa, mikä kuuluu todelliselle Jumalalle niinkuin aina on ollut tapa katolisessa
kirkossa ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska Kristus itse asetti sen
syötäväksi.48 On totta, että nämä opilliset virheellisyydet kehittyivät ajan myötä, mutta ne kaikki ovat seurausta Rooman alulle panemasta, auringonjumalan kunniaksi pyhitetyn sunnuntain viettämisestä "Herran päivänä", joka on hyvin kaukana Jumalan perustamasta sapatin perinnöstä, jonka tarkoituksena oli vetää ihmisiä lähemmäs Jumalaa. Itse asiassa Rooman auktoriteetin alla sunnuntaina vietettävästä pyhäpäivästä tuli aivan yhtä orjuuttava kuin se ikinä oli juutalaisten tulkitsemana ollut. Kummassakaan tapauksessa ei ollut kysymyksessä kääntyminen rakkauden Jumalan puoleen, vaan alistuminen vihamieliselle hierarkialle, joka uhkasi iankaikkisella kadotuksella kaikkia, jotka eivät totelleet sen käskyjä.
Mutta messuun osallistumisen ja uhraamisen lisäksi ei uskovalta vaadittu kovinkaan paljon sunnuntaisin. Hän saattoi viettää suurimman osan päivää mielensä mukaan. Viidennelle vuosisadalle tultaessa monet kirkon piirissä valittivat uskovien maailmallisuutta ja heidän mieltymystään teatteriin ja muihin huvituksiin tuona päivänä.49
Tuo tilanne on pysynyt samanlaisena jo vuosisatoja. Nykyään kirkkojen -- niin katolisten kuin protestanttistenkin -- maailmallisuus on nähtävissä enemmän kuin koskaan. Ei tarvita paljon mielikuvitusta ymmärtämään sunnuntai sapatiksi. On selvää, että se on erityinen jumalanpalveluspäivä, jolloin kristityt kokoontuvat yhteen muutamien tuntien ajaksi. Mutta suurimmalle osalle kirkkokansaa se on yleensä ottaen huvituksille ja henkilökohtaisen mielihyvän tavoittelulle omistettu päivä, joka on täydellinen vastakohta Herran määritelmälle sapatista Jesajan 58:13-14 mukaan.
Lähes tuhat vuotta lakihenkisyyttä, verenvuodatusta ja maailmallista mielihyväntavoittelua erottaa meidät niistä hämäristä olosuhteista, jolloin siirryttiin sapatista "Herran päivän" viettoon. Ainoat seikat, jotka tukevat sapatin korvaamista sunnuntailla, ovat historiallisten kirjoitusten katkelmat, joista suurin osa on joko epäluotettavaa aineistoa tai Rooman vaikutuksen alla syntynyttä ja kirjoitettu useita vuosisatoja sen jälkeen, kun seurakunta alkoi toimintansa. Ja itse asiassa huomaamme, että tämä sapattia koskeva kiista on ollut seurakunnassa vähintään apostolien jälkeiseltä ajalta lähtien.
Koska mitään historiallista todistusaineistoa ei ole, ei ole myöskään mitään oikeutusta korvata seitsemännen päivän sapatti "Herran päivällä" sunnuntailla. Ja vaikka sellaista löytyisikin, se vain todistaisi eksytyksestä, ei "uudesta ilmestystiedosta".
Mutta eikö sunnuntain viettämisellä ole raamatullisia perusteita? Eivätkö apostolit kokoontuneet sunnuntaisin murtamaan leipää?
Tämä vie meidät seuraavaan (ja tärkeimpään) "todisteeseen" siitä, onko mitään oikeutusta pyhittää sapatin sijasta sunnuntai.
Samoin kuin historia, myös Raamatun tulkinta perustuu usein ennakkokäsityksiin, jotka ovat kotoisin uskonnollisista perinteistä. Jos asettaisimme ihmisten opetukset syrjään ja uskoisimme Raamattua niinkuin se on kirjoitettu, saattaisimme löytää jotain aivan muuta, kuin mitä etukäteen odotamme löytävämme. Ikävä kyllä monet kirkkojen ja seurakuntien opettajat tulkitsevat Raamattua raamatunselitysteosten perusteella, sen sijaan että tutkisivat itse Raamattua syvällisesti.
On hyvin tärkeätä, että Kristuksen ruumis saa ohjeensa Jumalan miehiltä, jotka ovat oppineet ymmärtämään Raamattua ahkeran työn tuloksena. Kuitenkin jokaisen uskovan tehtävänä on koetella jokaisen opettajan sanat (Ap.t. 17:11). Uskovalla ei ole lupa kieltäytyä omakohtaisesta Raamatun tutkimisesta ja kaiken kuulemansa koettelemisesta: onko hänen kuulemansa totta.
Tutkimuksessamme meidän on asetettava objektiivisesti kaikki sellaiset mielipiteet syrjään, jotka saattavat perustua ennakkokäsityksistä johtuvaan tulkintaan, joka on peräisin uskonnollisista opinnoista, ja koetella ne Jumalan sanan valossa, niin että ne kaikki ovat sopusoinnussa. Lukijaa kehotetaan tällaiseen objektiiviseen lähestymistapaan varsinkin tutkimuksemme tässä vaiheessa, kun käsittelemme niitä raamatunkohtia, joiden ajatellaan tukevan seitsemännen päivän sapatin korvaamista "Herran päivällä" sunnuntailla.
Raamatunjae, jota käytetään usein todistamaan, että apostolit kokoontuivat sunnuntaina sapatin sijasta on Ap.t. 20:7:
Ja kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää, niin Paavali,
joka seuraavana päivänä aikoi matkustaa pois, keskusteli heidän kanssansa...
Oletetaan, että tässä jakeessa mainittu "viikon ensimmäinen päivä" on meidän sunnuntaimme. Mutta itse asiassa tämän jakeen konteksti paljastaa, että kokous alkoi meidän lauantai-iltanamme, jolloin Paavali puhui keskiyöhön asti. Herätettyään Eutykuksen kuolleista jossain vaiheessa puheensa aikana Paavali mursi leipää veljiensä kanssa ja jatkoi puhettaan aamun valkenemiseen saakka. Viikon ensimmäinen päivä, johon viitataan alkoi siis lauantai-iltana, ei sunnuntaiaamuna.
Oletetaan myös, että tämän raamatunkohdan sanat "olimme kokoontuneet murtamaan leipää" tarkoittavat ehtoollisainesten nauttimista. Tästä vedetään se johtopäätös, että tuona päivänä apostolinen seurakunta kokoontui jumalanpalvelukseen. Uudessa Testamentissa on kuitenkin kuusitoista kohtaa, joissa puhutaan leivän murtamisesta, eikä mikään niistä tarkoita mitään muuta kuin aterian nauttimista. Ainoat mahdolliset poikkeukset ovat viisi viimeistä ehtoollista koskevaa kohtaa (Matt. 26:26; Mark. 14:22; Luuk. 22:19; 1. Kor. 10:16; 11:24), ja viimeinen ehtoollinenhan oli myös ateria. "Ehtoollis"osuus oli osa ateriaa, jonka aikana Jeesus paljasti leivän ja maljan merkityksen Hänen ruumiinsa ja verensä symboleina. Monet tutkijat ovat itse asiassa sitä mieltä, ettei ehtoollista mainita lainkaan Apostolien teoissa.
Tarkoitetaan sitten sanoilla "murtamaan leipää" ehtoollisen viettoa tai tavallista ateriaa, kysymys kuuluu: oliko viikon ensimmäisellä päivällä erityinen sija Uuden Testamentin seurakunnassa.
Toisessa kohdassa luemme opetuslasten koontumisesta murtamaan leipää:
Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja
nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella,
Tämän jakeen mukaan opetuslapset mursivat leipää yhdessä joka päivä. Se, että "viikon ensimmäisenä päivänä" on mainittu Ap.t. 20:7:ssä ei tarkoita, että tuo päivä olisi poikennut mitenkään muista päivistä. Kirjoittaja, Luukas, mainitsee vain ajankohdan, jolloin Paavali lähti matkalle.
Edellämainitun raamatunkohdan lisäksi ainoa kohta, joka jotenkin viittaa siihen, että apostolinen seurakunta olisi pitänyt sunnuntaita erikoisasemassa sapatin sijasta, koskee päivää, jolloin Paavali kehotti Korinton seurakuntaa laittamaan syrjään pyhille kerättäviä varoja:
Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen,
säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani.
(1. Kor. 16:2)Tämä jae ei kerro mitään muuta kuin, että korinttilaisten uskovien piti laittaa syrjään kotonaan uhreja, jotka lähetettäisiin Jerusalemin puutteessa oleville veljille. Siinä ei sanota, että viikon ensimmäisenä päivänä olisi kokoonnuttu yhteen sapatin sijasta tai edes sapatin lisäksi. Ja jos he kokoontuivat yhteen päivittäin, ei mikään päivä olisi ollut parempi kuin joku toinen rahan syrjään laittamiselle. Miksi siis viikon ensimmäisenä päivänä? Koska juutalaiset eivät saaneet osallistua kaupankäyntiin tai edes toisten palvelemiseen sapattina. Jos uhrit olisi kerätty sapattina, se olisi herättänyt pahennusta heidän keskuudessaan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Paavali oli sapattina myös synagoogassa eikä pelkästään kotikokouksessa.
Itse asiassa on useita tapauksia, joissa apostoleiden kerrotaan osallistuneen synagoogajumalanpalvelukseen ja opettaneen siellä sapattina. On selvää, että se oli nimenomaan juutalainen tapa, ja monet katsovatkin, että ne olivat vain yrityksiä todistaa juutalaisille. Apostolien tekojen 13:14-44:n mukaan Paavali saarnasi pakanoille Antiokiassa kahtena eri sapattina. Miksi näillä tapauksilla ei ole vähintään yhtä suurta painoarvoa kuin parilla kyseenalaisella viittauksella viikon ensimmäisenä päivänä kokoontumiseen?
Lopullisessa analyysissä ei ole todellakaan mitään vankkaa raamatullista todistetta siitä, että apostolit olisivat korvanneet seitsemännen päivän sapatin viikon ensimmäisellä päivällä.
Miten sunnuntaita alettiin kutsua "Herran päiväksi"? Termi perustuu Ilmestyskirjan 1:10:ssä esiintyvään kohtaan:
Minä olin hengessä Herran päivänä, ja kuulin takaani suuren äänen, ikäänkuin pasunan
äänen. Mutta tarkoittaako se viikon ensimmäistä päivää vai jotain aivan muuta?
Sanoilla Herran päivä" käännetyt kreikankielen sanat ovat "te kuriake hemera": kirjaimellisesti "suurenmoinen päivä"50 On ainutkertista, että sana "kuriake" on käännetty tässä kohdassa "Herran". Kaikki muut "Herran" sanat on käännetty possessiivipronominista "kurios", paitsi 1. Kor. 11:20ssä, jossa se on käännetty sanasta "kuriakon" kohdassa "Herran ehtoollinen".
Ilmestyskirjan 1:10 näyttää olevan poikkeustapaus, "te kuriake hemera" ei esiinny missään muualla Raamatussa. Siksi ei ole muuta raamatunkohtaa, johon tätä voitaisi verrata.
Se, että oletetaan Ilmestyskirjan 1:10:ssä esiintyvien sanojen "suurenmoinen päivä" tarkoittavan "viikon ensimmäistä päivää", perustuu perimätietoon. Kuitenkin kun tutkimme kohtaa tarkemmin ottaen huomioon kontekstin, näemme, että Johannes kertoo meille, että hänet siirrettiin hengessä tulevaan aikaan: "suurenmoiseen päivään" tai "Herran päivään", jolloin tämän aikakauden viimeiset tapahtumat ovat käsillä.
"Suurenmoinen päivä" ei ole tavallinen 24 tunnin aikajakso. Se tarkoittaa aikaa, jolloin Jumalan lopullinen maata ja ihmiskuntaa koskeva tuomio tapahtuu.
Vaikka Arndt and Gingrich toteaa, että Ilmestyskirjan 1:10:ssä mainittu päivä "on varmasti sunnuntai"51, se on vain arvailua. Tämä toteamus perustuu ainoastaan perimätietoon, sillä mitään tätä otaksumaa tukevaa aineistoa ei ole olemassa. Toisin sanoen kuriake hemera":n oikea käännös ei ole "sunnuntai".
Huomaamme siis, ettei Raamatussa ole mitään kohtaa, jonka perusteella voisimme otaksua, että apostolit olisivat korvanneet seitsemännen päivän sapatin sunnuntailla. Ja jos Johannes tarkoitti jotain erityistä päivää, jolloin taivaat avautuivat, "Herran päivä" olisi mitä todennäköisemmin ollut sapatti, koska Jeesus on sapatin Herra.
Mutta onko sillä väliä? Entä Ap.t. 15:19-21, Room. 14:4-6 ja Kol. 2:16-17? Eivätkö nämä raamatunkohdat osoita, ettei sapatin ja muiden päivien välillä ole eroa?
Tutkikaamme niitä yksitellen. Ensimmäinen niistä, Ap.t. 15:19-20 kertoo meille, että Jaakob puhui apostoleille ja vanhimmille Jerusalemissa:
Sentähden minä olen sitä mieltä, ettei tule rasittaa niitä, jotka pakanuudesta kääntyvät
Jumalan puoleen,
vaan heille kirjoitettakoon, että heidän pitää karttaman epäjumalien saastuttamaa ja
haureutta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, sekä verta.Tässä Jaakob kehottaa apostoleita ja vanhimpia olemaan taakoittamatta pakanuudesta kääntyneitä uskovia, paitsi että näiden tulee olla noudattamatta tiettyjä pakanallisia tapoja, jotka ovat osa heidän pakanallista perintöään. Ne hän luetteli, niin ettei pakanuudesta käntyneille uskoville jäänyt mitään epäselväksi.
Jos me otaksumme, että koska hän ei maininnut sapattia, neljäs käsky on mitätöity, meidän täytyy olettaa johdonmukaisesti, että kaikki käskyt on mitätöity, paitsi käsky, jossa käsitellään epäjumalia, koska muitakaan käskyjä ei mainita. Sen mukaisesti pakanuudesta kääntyvät uskovat olisivat vapaat murhaamaan, varastamaan, kiroamaan isänsä ja äitinsä jne.
Todellisuudessa on niin, että nämä jakeet on irrotettava asiayhteydestään, jotta niitä voitaisiin käyttää tukemaan sapatin syrjäyttämistä. Heti seuraavassa, 21. jakeessa Jaakobin kanta käy selväksi:
sillä Mooseksella on ammoisista ajoista asti joka kaupungissa julistajansa; luetaanhan
häntä synagoogissa jokaisena sapattina."Jaakob muistutti muita siitä, että pakanuudesta kääntyneillä uskovilla oli tilaisuus saada opetusta synagoogissa jokaisena sapattina. Hän vain tähdensi sitä, että pakanallisten traditioiden hylkääminen oli heille asetettava lisävaatimus heidän uudessa uskonnossaan. Sen sijaan, että tässä olisi todiste sapatin syrjäyttämisestä, nämä jakeet osoittavat, että uskovien edellytettiin kokoontuvan saamaan opetusta sapattina.
Toinen tutkittava raamatunkohta on Room. 14:4-6:
Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai
kaatuu: mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä
pitämään.
Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä;
kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.
Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä
hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa.
Paavali kirjoitti niistä, jotka olivat heikkoja tai vastauskoontulleita (jakeet 1-3). Hän totesi, että heitä ei pitäisi halveksia tai syrjiä, koska he kiinnittävät huomiota tiettyjen ruokien ja juomien syömiseen ja juomiseen tai erityisiin päiviin. Hän ei mainitse sapattia. Koska muita raamatunkohtia ei ole, joiden perusteella voisimme selkeästi vetää sen johtopäätöksen, että Paavali olisi luopunut sapatin pyhittämisestä, emme voi mielivaltaisesti olettaa, että tässä raamatunkohdassa puhuttaisiin sapatista luopumisesta. Tällaista asiaa ei voida vain kevyesti työntää syrjään.
On paljon mielekkäämpää olettaa, että Room. 14:4-6 viittaa juhlapyhien viettoon, niinkuin monet kristityt nykyään viettävät joulua ja pääsiäistä, toiset taas eivät vietä. Jos nämä raamatunjakeet tarkoittaisivat sapattia, niin sanat "toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä" (jae 5) tarkoittaisi sitä, että jotkut ovat tekemättä työtä jokaisena päivänä. Monien mieleen se varmastikin olisi, mutta se ei olisi varmastikaan käytännöllistä tai hyödyllistä tai edes raamatullista. Emme voi pitää jokaista päivää sapattina.
Kolmas tutkittava raamatunkohta on Kol. 2:16-17:
Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan
tai uudenkuun tai sapatin [p.o.sapattien suom.huom] johdosta,
jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen.Tämä on ainoa mahdollinen raamatunkohta, joka voitaisiin ymmärtää siten, että seitsemännen päivän sapatin vietosta on luovuttava. Ne, jotka ovat hylänneet sapatin, käsittävät tämän raamatunkohdan ahtaasti niin, että heitä ei voida tuomita siitä, etteivät he pyhitä sapattia. Mutta samalla se tarkoittaisi myös sitä, ettei heitä voitaisi tuomita siitäkään, että he pitäisivät sapatin.
Paavali sanoi, että koska Jumala oli tehnyt niistä, jotka olivat kuolleet synteihinsä eläviä Kristuksessa ja oli pyyhkinyt pois ne kirjoitukset, jotka olivat heitä vastaan (jakeet 13-14), he eivät saisi antaa kenenkään tuomita itseään lain pitämisestä koskien juutalaisten juhlia, uuden kuun viettoa tai erityisiä juhlapäiviä (sapatteja). Tästä syystä Paavali käytti monikkoa sabbaton eikä yksikköä sabbato tässä mainituista sapateista.
On sanottu, että yksikköä ja monikkoa käytetään vaihdellen, esimerkiksi Matt. 12:2 ja Mark. 2:24:ssä, joissa puhutaan samoista tapahtumista. Se on totta. Markus käyttää kuitenkin yksikköä ja monikkoa johdonmukaisesti. sabbaton -sanaa ei käytetä koskaan tarkoittamaan yksikköä. Pikemminkin käytetään "sabbasin" -muotoa tarkoittamaan sekä yksikköä että monikkoa.
Monikkomuotoa "sabbaton" käytetään Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen viikosta, jolloin oli kaksi sapattia (Matt. 28:1; Mark. 15:42; Luuk. 23:54-56). Ainoa poikkeus on Johannes 5:9-10. Ap.teoista 13:27; 17:2 ja 18:4 löytyvät sanonnat "kunakin sapattina" ja kolmena sapattina sekä jokaisena sapattina, jotka viittaavat useampaan sapatinpäivään.
Ainoastaan yksikkömuotoista "sabbasin"-sanaa käytetään säännöllisesti tarkoittamaan sekä yksikköä että monikkoa, mutta ei koskaan viittaamaan niihin kahteen sapattiin, jotka olivat Herran kuoleman viikolla.
Juutalainen seremonialaki, joka oli vain varjo siitä, mitä Kristus toisi tullessaan ja ne Jumalan lait, jotka koskevat meitä, ovat kaksi eri asiaa. Kymmentä käskyä ei ole koksaan peruutettu. Ne eivät ole "se kirjoitus säädöksineen, joka oli meitä vastaan", vaan itse Jumalan kivitauluille kirjoittama -- kivihän korostaa niiden pysyvyyttä. Viittaako joku nykyään "yhdeksään käskyyn"?
The International Standard Bible Encyclopedia toteaa:
Kymmenessä käskyssä, tai oikeammin sanoen kymmenessä sanassa...on kiteytettynä muutama
pysyvästi paikkansapitävä ohje, joiden varaan jokainen ihmiseltä vaadittava velvollisuus
perustuu. Tietyt ajallisesti rajatut ohjeet, kuten jumalanpalvelusta koskevat ja
oikeudelliset ohjeet, ovat näiden "sanojen" sovelluksia väliaikaisissa olosuhteissa,
joissa vaadittiin niiden täydellistä ja ehdotonta tottelemista.52 Huomaa sanat "pysyvästi paikkansapitäviä" viitattaessa kymmeneen käskyyn erotuksena väliaikaisista määräyksistä "väliaikaisissa olosuhteissa, joissa vaadittiin niiden täydellistä ja ehdotonta tottelemista".
Ei kukaan rehellinen kristitty ole niin röyhkeä, että hän väittäisi voivansa tahallaan rikkoa Jumalan käskyjä ilman rangaistusta. Kuitenkin monet on saatu uskomaan, että neljännellä käskyllä ei ole paljonkaan merkitystä.
"Sapatit", joista Paavali puhui Kol. 2:16-17:ssä ovat erityisiä juhla-aikoja, jotka ennakoivat Messiaan tuloa. Siitä syystä Paavali sanoi seurakunnalle, ettei kukaan saa tuomita heitä noiden juhla-aikojen viettämättä jättämisestä, koska ne ovat täyttyneet Kristuksessa eikä niillä ole enää laillista merkitystä.
Herran seitsemännen päivän sapattia ei ole koskaan pidetty Messiaan tuloa ennakoivana ennenkuin vasta apostolien jälkeisen ajan teologien perusteluna sen kumoamiselle. Sen sijaan Jumala pyhitti seitsemännen päivän luomistyönsä muistoksi (1. Moos. 2:3).Myöhemmin Hän määräsi sapatin myös Israelin Egyptistä lähdön muistopäiväksi.
Seurakunta peri Israelille luvatut siunaukset (Room. 9:24-26). Uskon kautta Jeesukseen Kristukseen meidät on adoptoitu Jumalan perheeseen (Room. 8:15, 23; 9:4;Gal. 4.5; Ef. 1:5). Mutta tuohon asemaan liittyvien siunausten mukana tulee myös muutamia velvollisuuksia. Monet kristityt haluavat vaatia itselleen kaikki Vanhan Testamentin siunaukset, mutta mitä tulee Jumalan käskyjen tottelemiseen ehtona noiden siunausten saamiselle, he vetoavat Uuden Testamentin immuniteettiin.
Samanaikaisesti kuin monet opettajat halveksivat sapatin aiheuttamaa "taakkaa", koska se kuuluu "lakiin", jonka alla seurakunta ei heidän mukaansa ole, he asettavat empimättä syyllisyyden taakan niiden niskaan, jotka eivät maksa kymmenyksiä heidän uhriarkkuihinsa. Jumala ei siunaa meitä ellemme tottele tuota Vanhan testamentin lakia (vaikka he johtaisivat kristillisiä järjestöjä, joiden uhriarkut eivät sijaitse paikallisseurakunnissa).
Ei ole mitään raamatullista perustetta seitsemännen päivän sapatin hylkäämiselle ja sen korvaamiselle sunnuntailla. Ainoa syy tuon tavan noudattamiselle on paikkansapitämätön perinteinen uskomus, että Jeesus olisi noussut ylös sunnuntaina. Jos Hän siis nousi myöhään sapattina (joko ennen tai jälkeen auringonlaskun) niinkuin Raamattu antaa ymmärtää, Hän ei noussut ylös meidän sunnuntainamme, vaan lauantai-iltana. Joten niiden, jotka haluavat korvata sapatin sunnuntailla, pitäisi kutsua lauantaita "Herran päiväksi".
Erimielisyys, joka vallitsee niiden välillä, jotka pitävät sunnuntaita "Herran päivänä" ja niiden välillä, jotka pitävät sapatin, perustuu pikemminkin perimätietoon kuin Raamatun auktoriteettiin. Monet sunnuntain pyhittäjät puhuvat halventavasti seitsemännen päivän sapatin pyhittäjistä ja syyttävät heitä "sabbataareiksi" kutsutuiksi legalisteiksi. Monet seitsemännen päivän sapatin pyhittäjät sanovat sunnuntain pyhittävien ottaneen pedon merkin, koska sunnuntain vietto on roomalaiskatolinen instituutio.
Molemmat syytökset osuvat harhaan ja vain hämärtävät itse asiaa.
Voidaksemme päättää oman kantamme meidän olisi ensin ymmärrettävä, mistä sapatissa on kysymys -- ja mistä siinä ei ole kysymys.
Sana "sapatti" (hepr. "shabbath" tai "shabbat"; kr. "sabbatou") tarkoittaa kirjaimellisesti "luopua", "lakata", "levätä".53 Se esiintyy ensimmäisen kerran Raamatussa 2. Moos. 16:23:ssa israelilaisten mannankeruusta puhuttaessa:
Niin hän sanoi heille: "Tämä tapahtuu Herran sanan mukaan; huomenna on levon päivä,
Herralle pyhitetty sapatti. Mitä leivotte, se leipokaa, ja mitä keitätte, se keittäkää;
mutta kaikki, mitä tähteeksi jää, pankaa talteen huomiseksi."
Ja he panivat sen talteen huomiseksi, niinkuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut
haisemaan, eikä siihen tullut matoja.
Ja Mooses sanoi: "Syökää se tänä päivänä, sillä tänä päivänä on Herran sapatti; tänään
ette löydä kedolta mitään.
Kuutena päivänä on teidän sitä koottava, mutta seitsemäntenä päivänä on sapatti; silloin
sitä ei ole."
Kuitenkin muutamat kansasta lähtivät seitsemäntenä päivänä kokoamaan sitä, mutta he
eivät löytäneet mitään.
Niin Herra sanoi Moosekselle: "Kuinka kauan aiotte kieltäytyä noudattamasta minun
käskyjäni ja lakejani?
Katsokaa, Herra on antanut teille sapatin; sentähden hän antaa teille kuudentena päivänä
kahden päivän leivän. Olkoon jokainen alallaan, älköönkä kukaan lähtekö paikaltansa
seitsemäntenä päivänä."
Ja kansa lepäsi seitsemäntenä päivänä. (2. Moos. 16:23-30)Haluamme muistuttaa siitä, että tämä taphtui ennen kymmenen käskyn ja Mooseksen lain antamista. Tätä ennen Herra kertoi Moosekselle, että Hän antaisi sataa mannaa taivaasta ihmisille koottavaksi kaikkina päivinä paitsi ei seitsemäntenä "Näin minä koettelen heitä, vaeltavatko he minun lakini mukaan vai eivät".(2. Moos. 16:4)
Jakeesta 28 voimme päätellä, että israelilaiset olivat ottaneet tavakseen olla tottelematta Jumalan lakia. Mutta mihin lakiin Herra viittasi? Mooseksen laki annettiin vasta lähes kuukautta myöhemmin, kun Israel oli leiriytyneenä Siinain erämaassa (2. Moos. 19:20 - 24:3).Jumalan lakien täytyi olla ilmoitettuina jo kauan ennen Moosesta; sillä Hänen lakiensa rikkominen sai aikaan sen, että Jumala tuomitsi maan lähettämällä vedenpaisumuksen (1. Moos. 6:5 - 7:24) ja Sodoman ja Gomorran Aabrahamin aikana (1. Moos. 18:20-23; 19:24-25).
Ja se, että Aabraham noudatti Jumalan lakeja, osoitti hänen vanhurskautensa (1. Moos. 17:1-19; 18:1-3; 26:5). Ja kuitenkin sekä hän että kaikki Vanhan testamentin pyhät vanhurskautettiin uskosta (1. Moos. 15:6; Hebr. 11).
Mihin lakiin Jumala siis viittasi 2. Moos. 16:4:ssä? Hän vetosi tietenkin sydämeen kirjoitettuun lakiin (Ps. 37:30-31; 40:8, Room. 1:18-25; 2:15). Jumalan lait oli ilmoitettu ainakin puhutussa muodossa ennen Moosesta. Raamattu näyttää viittavan siihen suuntaan.
Kun Jumala myöhemmin kirjoitti kymmenen käskyä kivitauluille, Hän asetti sapattilain neljänneksi -- välittömästi kolmen ensimmäisen käskyn jäkeen, jotka koskevat ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan ja ennen kuutta viimeistä, jotka käsittelevät ihmisen velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan. Voimme sanoa, että sapatti on linkki ihmisen ja Jumalan välillä, samoin ihmisten välillä. Viimeksimainitussa linkissä toteutuu käsky työnantajille suoda lepo työntekijöille.
Laki (ja erityisesti sapatti) todistaa Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Sillä lakiin sisältyy varoituksia, joiden tarkoitus on suojella ihmistä niiltä kärsimyksiltä, jotka synti meille aiheuttaa. Laki opettaa meille, miten voimme nauttia yhteydestä Jumalaan ja elää siunausten täyttämää elämää.
Sapatti antaa meille sen levon ja virkistyksen, jota tarvitsemme raadettuamme koko viikon. Ihmiset ovat kärsineet synnin kirouksesta aina Aatamin tottelemattomuudesta lähtien. Osa tuota kirousta oli se, että maa ei antanut satoa helpolla; ihminen joutui tekemään työtä kuusi päivää ansaitakseen leipänsä otsansa hiessä (1. Moos. 3:17-19). Mutta jo ennen syntiinlankeemusta Jumala siunasi ja pyhitti seitsemännen päivän muistoksi Hänen rakkaudellisesta luomistyöstään (1. Moos. 2:2-3). Historialliset todisteet osoittavat, että jo varhaisimmista ajoista alkaen ihminen on levännyt seitsemäntenä päivänä työstään. Tämä on siirtynyt muinaisiin pakanakulttuureihin ja säilynyt niissä aivan Jumalan ensimmäisestä kanssakäymisestä asti ihmisen kanssa.54
Jumalan säätämä sapatti muistuttaa siitä, että Hänen kansansa on kutsuttu tiettyä tarkoitusta varten. Ja sapatin pitäminen uskossa todistaa heidän tottelevaisuudestaan ja siten myös heidän rakkaudestaan.
Tässä on erityinen merkitys. Koska Jumala tietää ihmissydämen kapinallisuuden, Jumala osoitti erityisen ajan, joka tulisi omistaa Hänelle. Hän tiesi, että jos Israel todella rakastaisi Häntä, he kunnioittaisivat sapattia Hänen määräämällään tavalla. Itse asiassa he rakastaisivat sapattia ja iloitsisivat siitä:
Jos sinä pidätät jalkasi sapattia rikkomasta, niin ettet toimita omia asioitasi
minun pyhäpäivänäni, vaan kutsut sapatin ilonpäiväksi, Herran pyhäpäivän
kunnioitettavaksi ja kunnioitat sitä, niin ettet toimita omia toimiasi, et aja omia
asioitasi etkä puhu joutavia,
silloin on ilosi oleva Herrassa, ja minä kuljetan sinut maan kukkuloitten ylitse, ja
minä annan sinun nauttia isäsi Jaakobin perintöosaa. Sillä Herran suu on puhunut.
(Jes. 58:13-14).Sapatti saa aikaan sen, että uskova erottautuu maailmallisista vaikutuksista. Kuusi päivää käytetään oman työn tekemiseen ja omiin huvituksiin, kun taas sapatti on omistettu Herran mielihyväksi.
Meidän on tietysti erotettava toisistaan sapatti sellaisena, joksi Jumala sen tarkoitti ja se, millaiseksi juutalaiset johtajat olivat sen rappeuttaneet. Jumala perusti sapatin sielun virkistykseksi -- ei taakaksi, vaan iloksi. Hän käytti sitä myös erottaakseen Israelin pakanakansoista.
Juutalaiset johtajat tekivät siitä ihmisten tekemien rajoitusten orjuutta. Samalla kuin Jeesus tunnusti sapatin oikeellisuuden, Hän tuomitsi nuo rajoitukset ja osoitti, että sapatti (niinkuin muukin laki) on korkeamman rakkauden käskyn ja elämän säilyttämisen alainen. Jumala rakastaa niin paljon kansaansa, että Hän on suunnitellut ihmisille ilon ja levon työstä. Ja antamalla poikansa, koska emme totelleet Hänen lakiaan, Hän ilmoitti täydellisen rakkautensa.
Jos epäraamatulliset rajoitukset jätetään pois, niin koskeeko sapatti Uuden testamentin uskovia? Jotkut sanovat, että me olemme armon, emme lain alla, joten tämä laki ei koske meitä.
Mutta kaikki, jotka ovat pelastuneet kaikkina aikoina, ovat pelastuneet armosta uskon kautta -- eivät lain kautta. Kaikki Jumalan liitot ihmisen kanssa ovat perustuneet Hänen armoonsa. Heprealaiskirjeen 11. luku vahvistaa tämän.
Toisin sanoen, laki ei voi pelastaa. Kuitenkin lain tahallinen rikkominen voi tuomita meidät (Hebr. 6:4-6; 10:26-31).
Laki on meidän oppimestarimme, joka tuo meidät Krsituksen luo (Gal. 3:24-25). Kun tulemme Hänen tykönsä uskossa, laki ei enää voi tuomita meitä niin kauan kuin vaellamme Jumalan Hengen mukaan (Room. 8:1). Kuitenkin se säilyy meille uskomme mittana osoittamalla meille miten kuuliaisia Vapahtajallemme olemme.
Jaakobin kirjeen 2. luku kuvaa miten armo ja laki yhdessä saavat aikaan uskovan vanhurskautumisen:
Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.'
Joku ehkä sanoo: "Sinulla on usko ja minulla on teot"; näytä sinä minulle uskosi ilman
tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.
Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja
vapisevat.
Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?
Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin
uhrialttarille?
Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli
täydelliseksi;
ja niin toteutui Raamatun sana: "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle
vanhurskaudeksi", ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.
Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.
Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät
luokseen ja päästi heidät toista tietä pois?
Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut.
(Jaak. 2:17-26)Ja mitä sanoo 1. Joh. 3:4?
Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus.
Miksi Johannes puhui lain rikkomisesta, jos Uuden Testamentin pyhiltä ei vaadita lain pitämistä?
Sentähden kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois
kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme
kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa(Hebr. 12:1)Vielä on syntiä, ja jokainen, joka sanoo, ettei hän tee syntiä, tekee Jumalasta valehtelijan (1.Joh. 1:10). Ja jos syntiä vielä on, on lakikin vielä voimassa:
Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa
pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.
Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa
ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä
noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa.
(Matt. 5:18-20)Se, että meidät on vapautettu lain taakasta tarkoittaa, että laki ei voi enää tuomita meitä sen paremmin kuin vanhurskauttaakaan. Meidät on jo tuomittu ilman lakia niin kauan, että Jeesus vapauttaa meidät. Jeesus selitti, että vanhurskautta ei saavuteta lain kirjainta noudattamalla, vaan niin, että sydämemme asenne on oikea. Oikea asenne on mahdollinen vain, jos sallimme Pyhän Hengen hallita elämäämme. Ja mitä Pyhä Henki tekeekään ellei hän johda meitä pitämään lain, ei pakosta, vaan uskosta?
Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys,
uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
Sellaista vastaan ei ole laki.
Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme.(Gal. 5:22-25)Sapatti oli osa Jumalan lakia jo ennen Moosesta. Se ei ole juutalainen instituutio; se on Jumalan instituutio (2. Moos. 20:8-10). Ja se pidetään myös uudessa maassa (Jes. 66:22-24).
Mutta entä ne, jotka sanovat: "Minä en tarvitse sapattia; minulla on täydellinen lepo Jeesuksessa joka päivä"? Tämä kuulostaa hyvältä, mutta tällaisessa järkeilyssä on puutteita, joiden pitäisi olla itsestään selviä.
Vaikka Raamattu sanookin, että olemme päässeet Jeesuksen lepoon (Hebr. 4:1-11), ei se silti tarkoita sitä, että sapatti olisi poistettu. Me olemme päässeet Hänen lepoonsa hengessä, mutta ruumiimme ja mielemme ovat yhä kiinni tämän maailman asioissa.
Jos me emme tarvitse sapattia, emme tarvitse myöskään sunnuntain viettoa. Ja vaikka meillä on (tai pitäisi olla) hengellinen lepo Jeesuksessa joka päivä, meillä ei ole lepoa jokapäiväisistä töistämme.
Sapatti on päivä, jona voimme päästä maallisista huolistamme ja ruumiimme ja mielemme saa levätä. Se on Jumalan yhteydelle omistettu aika -- aika, jolloin voimme tutkia Hänen sanaansa, ilman että arjen vaatimukset keskeyttäisivät meitä. Jos me pyhitämme sapatin, voimme yhtyä Daavidin sanoihin: "Minä kätken sinun sanasi sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan" (Ps. 119:11).
Niille, jotka rakastavat Jumalaa, sapatti on ilo, siunaus, sielun virkistyksen aika. Se on myös aika, jota sellaiset kristityt pelkäävät, jotka nauttivat työstään ja huveistaan enemmän kuin Herrassa iloitsemisesta.
Ne, jotka rakastavat Jumalaa, rakastavat myös Hänen sapattiaan, koska se suo heille mahdollisuuden etsiä läheisempää yhteyttä Hänen kanssaan. Niistä, jotka eivät rakasta Jumalaa, sapatti tuntuu taakalta -- "lailta", joka keskeyttää heidän omien asioidensa tekemisen.
Tieto tuo vastuun. Jos me tiedämme, että Jumala haluaa meidän pitävän sapatin, niin meidän velvollisuutemme on tehdä niin. Jopa ne, jotka pitävät sunnuntaita sapattina, ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että sunnuntai olisi omistettava Jumalalle. Kysymys ei siis kuulukaan pitäisikö meidän pitää sapatti, vaan miten ja koska sitä olisi vietettävä?
Sapattia ei pyhitetä minkään erityisen rituaalin avulla. Kuitenkin on joitakin asioita, jotka on otettava huomioon, jos haluamme pyhittää sapatin niinkuin Jumala sen on tarkoittanut pyhitettäväksi.
Juutalainen traditio antaa meille ymmärrystä siihen, miten sapattia on vietettävä. Mutta meidän on erotettava toisistaan uskoon ja Jumalan sanaan perustuva traditio juutalaisten uskonnollisten johtajien siihen lisäämistä perinnnäissäännöistä, joiden tarkoituksena oli pitää kansa itselleen alamaisena. Juutalaiset kirjanoppineet pystyttivät lain ympärille aitoja, jotta varmistettaisiin, etteivät ihmiset tulisi lähellekään lain rikkomisen rajaa. Tästä syystä he laativat sääntöjä ja määräyksiä, jotka rajoittivat Jumalan ihmisten vapautta.Aikaa myöten näistä kielloista tuli keino, jonka avulla uskonnolliset johtajat voivat löytää vikaa vihollisistaan -- varsinkin Jeesuksesta -- ja pöyhkeillä omasta kuvitellusta vanhurskaudestaan. Jotta välttäisimme samat ansat, joihin tällainen inhimillinen hairahdus johtaa, käytämme Jumalan sanaa ensijaisena tietolähteenämme koskien sapatin pyhittämistä.
Jumalan sana antaa kolme perusvaatimusta sapatin pyhittämiselle. Ensimmäinen on pidättäytyminen kaikesta työstä (2. Moos. 20:8-11). Toinen on maailmallisista huvituksista pidättäytyminen (Jes. 58:13). Kolmas on Jumalassa iloitseminen (Jes. 58:14).
Tiedämme, että jotkut kristityt ovat palveluksessa sellaisessa työssä, jota tehdään myös viikonloppuna. Mitä näiden kristittyjen olisi tehtävä? Ensiksikin, heidän tulisi etsiä ohjausta Jumalalta lähestymällä Häntä ja luottamalla Hänen voimaansa. Toiseksi, he voisivat pyytää muutosta työtehtäviinsä sillä perusteella, että he uskovat, että sapatti pitäisi pyhittää Herralle. Useimmat työnantajat kunnioittavat "uskonnollisia" vakaumuksia ja tulevat yleensä työntekijöitä vastaan tällaisissa asioissa, varsinkin niiden työntekijöiden kohdalla, joiden työn laatua he arvostavat.
Kristukseen uskovien kuuluisi olla korkeimmalle arvostettuja työntekijöitä, koska meidän pitäisi olla parhaita työntekijöitä. Jos meitä ei arvosteta korkealle, meidän tulisi kysyä itseltämme, teemmekö työmme todella niinkuin Herralle eikä niinkuin ihmiselle. Joka tapauksessa, jos työnantajamme ei tule meitä vastaan tässä asiassa, meidän täytyisi Jumalan armosta olla valmiit etsimään muuta työtä.
Minkä vakaumuksen Jumala sitten onkin asettanut sydämellemme (koskien sapattia tai jotain muuta uskonasiaa), meidän tulisi olla valmiit niihin uhrauksiin, joita totteleminen edellyttää. Meidän tulee olla valmiit kohtaamaan kärsimys, jonka aiheuttaa Jumalaa vihaava maailma, jolle on tärkeämpää se työpanos, jonka se meiltä saa kuin auttaa meitä jumalasuhteessamme.
Tämä on lopultakin omantunnonkysymys, mutta Jumalan sanalle alistetun omantunnon kysymys. Jeesus osoitti, että laki on ymmärrettävä elämän ylläpitämisen ja hyvän tekemisen kontekstissä (Matt. 12:1-8; Mark. 2:23-28; Luuk. 6:1-10).
Meidän on lisäksi otettava huomioon se, että Israelin oli pysyteltävä erillään pakanakansoista, kun taas seurakunnan tehtävä on mennä kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia.
Israelin kohdalla Jumalan tarkoituksena oli suojella sitä maailman saastutukselta aina Messiaan tuloon saakka. Seurakunnan kohdalla Jumalan tahto on, että me vaikuttaisimme maailmaan evankeliumin avulla. Niinpä meillä on vapaus liikkua ja toimia sellaisilla tavoilla, joita Israelilla ei ollut. Olemme vapaat matkustamaan ja jopa tekemään työtä ja ottamaan osaa huvituksiin tarpeen tullen. Mutta kaiken lain kirjaimesta poikkeamisen tulee perustua rakkauteen Jumalaa ja ihmistä kohtaan.
joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen,
vaan hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.
(2. Kor. 3:6)Tämän huomioonottaen meidän tulisi tehdä kaikki voitava muuttaaksemme olosuhteemme Jumalan kutsumuksen mukaiseksi. Meillä on tosin vapaus Kristuksessa totella Pyhän Hengen johdatusta, mutta meidän tulisi ponnistella pysyäksemme korkean kutsumuksemme tasolla, joka meillä on Kristuksessa.
Jos meiltä puuttuu uskoa muuttaa olosuhteitamme, voimme etsiä uskoa Jumalalta. Tässä ei ole kysymys pelastuksesta; tässä on kysymys Jumalan palvelemisesta ja halusta olla tottelevaisia lapsia. Palvelutyö, jos se tehdään Hänen tahtonsa mukaisesti, tuottaa kultaa, hopeaa ja jalokiviä; lihassa tehty palvelutyö tuottaa puuta, heinää ja olkia, vaikka sen kulmakivenä olisikin Kristus.
Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan
rakennus.
Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin
pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille
rakentaa.
Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.
Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä,
puusta, heinistä tai oljista,
niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa
ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on.
Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan;
mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva,
kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.(1. Kor. 3:9-15)Ehdotan, että ne kristityt, jotka omistavat liikeyrityksen ja joiden mielestä sapatti on eräs heidän tuottoisimmista päivistään, rukoilevat vakavasti voimaa Jumalalta muuttaakseen elämänsä Hänen sanansa mukaiseksi.
Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että kristitty työnantaja voisi vaatia muita tekemään työtä itselleen sapattina, vaikka he eivät olisikaan kristittyjä (2. Moos. 20:9-11). Jumala edellyttää meidän elävän uskosta. Tämä tarkoittaa usein sitä, että meidän on joskus toimittava tietyllä tavalla, vaikka se näyttäisikin järjenvastaiselta. Jos meidän turvamme on siinä mitä omistamme, niin itse asiassa emme omistakaan sitä, vaan se omistaa meidät. Kummassakin tapauksessa -- jos työskentelemme toisten palveluksessa tai jos työllistämme itse itsemme meidän on luotettava Jumalaan huolenpitäjänämme:
Älkää siis murehtiko sanoen: 'mitä me syömme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?'
Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän
kaikkea tätä tarvitsevan.
Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä
teille annetaan.
Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään.
Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."(Matt. 6:31-34)Tässä ei ole oikeastaan kysymys sen kummemmasta, kuin silloin kun joudumme tekemään eettisiä valintoja. Jos olemme uskollisia, Jumala pitää huolen meistä.
Apostoli Paavali kehoittaa meitä:
Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä,
jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella.
Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.
Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa;
(Kol. 3:1-3)Tätä Jeesus tarkoitti kehottaessaan meitä etsimään ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, luottaen siihen, että meille annetaan kaikki mitä me tarvitsemme (Matt. 6:33).
Mitä tulee sapatinvieton toiseen vaatimukseen -- maailmallisista huvituksista pidättäytymiseen -- huolellinen analyysi paljastaa, että useimmat länsimaiden kristityt käyttävät enemmän aikaa television katsomiseen, elokuvissa käymiseen ja urheilutapahtumiin osallistumiseen sekä muunlaisiin maallisiin harrastuksiin kuin Jumalan ja muiden kristittyjen kanssa yhteydenpitoon. Tämä koskee yhtä hyvin sapattia kuin kaikkia muitakin viikonpäiviä.
Ja kuitenkin monet näistä samoista kristityistä valittavat, ettei heillä ole aikaa tutkia Raamattua tai rukoilla kovin pitkään. Jos he pyhittävät sapatin, he tulevat huomaamaan, että muut kuusi päivää ovat tuotteliaampia ja palkitsevia samoin kuin on taivasten valtakunnan hyväksi uhratun rahan kohdalla, heidän aikansa (ja rahansa) riittää kaikkeen tarpeelliseen elämässä ja kaiken hyvän tekemiseen. Heillä tulee olemaan myös aikaa hyviin huvituksiin.
Emme väitä, että ihmiset käyttävät aikansa jumalattomiin huvituksiin. On asioita, jotka eivät ole sen enempää jumalattomia kuin jumalisiakaan. Esimerkiksi jalkapallo-ottelun katsominen ei ole jumalatonta. Mutta ei se ole jumalistakaan. Se on maallinen huvitus, josta voimme nauttia tekemättä kompromissia omantuntomme kanssa. Mutta tällaisetkin "neutraalit" huvitukset voivat viedä mielenkiintomme yhteydenpidosta Jumalan kanssa ja sellaisia tulisi välttää ainakin jossain määrin, jos haluamme omistaa sapatin Hänelle.
Mutta onko huvituksia, joista voimme nauttia ja kuitenkin pitää sapatin Jumalan tarkoittamalla tavalla? Koska meillä on vapaus Kristuksessa, voimme joskus nauttia huvituksista, kunhan emme joudu syrjään sapatin tarkoituksesta. Jotkut huvitukset ovat rauhoittaviakin.
Vanhan testamentin aikoina viihde ei ollut kovin huomattava tekijä. Se oli usein maailmallista ja luonteeltaan pahaa. Sellaista tulisi välttää nyt niinkuin ennenkin.
Kun otamme kaiken tämän huomioon, meidän tulisi varoa, ettei sapatista tule ensisijaisesti viihteellistä, ei edes pääasiassa "kristillistä viihdettä". Meidän ensisijaisen päämäärämme tulisi olla vetäytyä lähemmäs Jumalaa. Tämä tapahtuu parhaiten rukouksessa ja Hänen sanansa henkilökohtaisella tutkimisella ja kokoontumalla yhteen uskovien kanssa ja tekemällä palvelutyötä toisten hyväksi.
Mutta meidän tulisi myös varoa israelilaisille tyypillistä lakihenkisyyttä. Legalismi saa aikaan vain kiistoja. Kaikkein tärkeintä on sydämen asenne. Niinkuin kaikessa Jumalan palvelemisessa, tässäkin on tärkeintä ettei toimita pakosta.
Tässä ei todellakaan ole kysymys pelastuksesta, vaan pikemminkin syvemmän yhteyden löytämisestä Jumalaan vaelluksessamme. Oikeastaan sapatin pyhittäminen on optimaalinen tapa iloita Herrassa. Kaikki kristityt eivät siihen pääse, mutta älkäämme silti pitäkö heitä jumalattomina tai pelastumattomina. Sallikaamme Pyhän Hengen tehdä työtään omalla ajallaan.
Mutta älkäämme myöskään olko tuomatta tätä vakaumustamme esiin. Enemmän kuin koskaan meidän pitäisi juuri nyt tehdä kaikkemme, jotta suhteemme Jumalaan kehittyisi läheisemmäksi. Sapatti on erinomainen tilaisuus erottautua maailmasta ja kaikista sen houkutuksista ja etsiä läheistä yhteyttä Jumalaan.
Näin voimakkaan kannan ottaminen saattaa aiheuttaa pilkkaa ja jopa vainoa joidenkin kohdalla. Maailma, perheemme ja ystävämme -- ehkä jopa seurakuntamme ja sen johtajat -- eivät ehkä hyväksy näin totaalista asialle omistautumista. Kirkko haluaa sanoutua irti "legalismiksi" kutsumastaan liian totaalisesta uskolle omistautumisesta. Ja maailma tarjoaa kaikenlaisia huvituksia, jotka vievät huomiomme -- varsinkin perjantain auringonlaskusta myöhään lauantai-iltaan. Meidän on tehtävä valinta vastustaa näitä houkutuksia ja kerrottava niille, jotka ovat eri mieltä kanssamme, että sapatti on Herran, ei heidän.
Jeesus sanoi:
Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen kuin teitä.
Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole
maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa.
(Joh. 15:18-19)
Ja sinä päivänä te ette minulta mitään kysy. Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos
te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni.
(Joh. 16:33)Herra teki erotuksen maailmassa olemisen ja maailmasta olemisen välillä:
Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole
maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät
pahasta.(Joh. 17:14-15)On totta, että tämä saattaa aiheuttaa vainoa. Se saattaa aiheuttaa myös pilkkaa. Se voi todellakin merkitä työpaikan menetystä. Totta, että se saattaa tietää jonkun "hauskan" menettämistä. Mutta Jeesus sanoi:
"Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja
veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.
(Luuk. 14:26)Kuvitelkaamme sitä hengellistä voimaa, joka saisi seurakunnan kykenemään vastustamaan pahaa, jos huomattava määrä kristittyjä päättäisi pyhittää sapatin! Kuvitelkaamme sitä hengellistä voimaa, joka olisi meidän, jos omistaisimme yhden kokonaisen päivän viikossa ainoastaan Jumalalle! Eikä ainoastaan meidän valitsemaamme päivää, vaan Hänen valitsemansa päivän!
Rakastammeko Häntä tarpeeksi tehdäksemme sen? Jokaisen meistä on vastattava tähän kysymykseen omasta puolestamme. Minä haluan lausua Joosuan kanssa:
Niin peljätkää nyt Herraa, palvelkaa häntä nuhteettomasti ja uskollisesti ja poistakaa
ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat tuolla puolella virran ja Egyptissä, ja
palvelkaa Herraa.
Mutta jos pidätte pahana palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte
palvella, niitäkö jumalia, joita teidän isänne palvelivat tuolla puolella virran, vai
amorilaisten jumalia, niiden, joiden maassa te asutte. Mutta minä ja minun perheeni
palvelemme Herraa."(Joos. 24:14-15)Jos meidän on pidettävä sapattilepo, miksi päiväksi Jumala on määrännyt sapatin? Onko sillä todella väliä?
1. Mooseksenkirjan 1. luvussa jokainen luomispäivä määritellään "illaksi ja aamuksi". Hepreankielen "iltaa" tarkoittava sana on "ereb", joka tarkoittaa "iltahämärää", joka tulee sanasta "arab", joka puolestaan tarkoittaa "hämärtyä" auringon laskiessa.55